Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Tänne kirjoitetaan tarinat. Jokaisen klaanin jokaisen kissan tarinat kuuluvat tänne. Tässä muutamia ohjeita tarinoiden kirjoittamiseen:

  • Laita Vieraskirjan Nimi -kohtaan kissasi nimi ja klaani. Tähän tapaan: Varpustassu, Taivasklaani
  • Kirjoita minä- tai hän-kertojassa sekä imperfektissä.
  • Vuorosanat merkitään lainausmerkeillä (") ja ajatukset tähtien (*) väliin. Näin:

"Mitä me opettelemme tänään?" Jänistassu kysyi mestariltaan Kanervakuiskeelta.
"Saalistusta", Kanervakuiske vastasi.

*Huh, onneksi ei taisteluliikkeitä*, Jänistassu ajatteli helpottuneena ja kysyi: "Aloitammeko heti?"

  • Jos sinulla on jotain tarinaan liittyvää asiaa, esim. jos haluat jonkun jatkavan tarinaasi, laita se tarinan loppuun // -merkkien jälkeen. Voit laittaa asiasi myös tarinan alkuun // -merkkien väliin.
  • Tarinat kannattaa kirjoittaa ensin johonkin kirjoitusohjelmaan, kuten Wordiin tai LibreOffice Wrtiteriin. Muista oikolukea tarinasi!
  • Tarinoiden minimipituus on 300 sanaa. Saat tarinoihin pituutta esimerkiksi kuvailulla.
  • Vuodenaika on sama kuin oikeassakin elämässä.

Kirjoittamisen iloa!

 

Kohtalo  [ Kirjoita ]

Nimi: Höyhentassu, Jokiklaani

08.03.2019 20:18
”...ja näitä tässä käytetään mielen rauhoittamiseen, unensaannin helpottamiseen ja kivun lieventämiseen”, Aaltolehti maukui tökäten käpälällään pientä kasaa, joka koostui pikkuruisista, mustistaa siemenistä, unikonsiemenistä. Höyhentassu painoi niiden nimen ja käyttötarkoituksen muistiinsa niin hyvin kuin osasi. Se oli hankalaa. Höyhentassu oli hyvin pian oppilaaksi nimittämisensä jälkeen joutunut huomaamaan, kuinka huono hän oli muistamaan yrttejä. Hänellä ehkä oli suuri sydän, kuten Aaltolehti oli väittänyt, mutta se ei auttanut häntä muistamaan, mihin vesiminttua käytetään.
”Sinä stressaat liikaa”, Aaltolehti oli huokaissut, kun Höyhentassu oli muutamaa auringonnousua aikaisemmin maininnut murheestaan. ”Olet ollut oppilaana vasta vajaan kuun. Kyllä sinä ehdit oppia kaiken tarpeellisen.”
Mutta mitä jos hän ei ehtisi? Mitä jos hän antaisi potilaalle väärää yrttiä? Tai ei tietäisi lainkaan, mitä tälle pitäisi antaa? Mitä jos…
”Höyhentassu, koita keskittyä.”
Höyhentassu kohotti katseensa Aaltolehteen ja laski sen sitten nolona. Mestari huomasi aina, kun hänen ajatuksensa hairahtivat muualle.
”No niin… Kerropa, mikä tämä on ja mihin sitä käytetään”, Aaltolehti kehotti ja laski tassunsa pitkälle, paksuvartiselle heinälle. Höyhentassu tutkaili sitä katseellaan ja yritti muistaa, mitä Aaltolehti oli hetkeä aikaisemmin kyseisestä kasvista kertonut.
”Se on sara”, Höyhentassu naukui. Hän piti tauon, mutta jatkoi sitten hitaasti: ”Ja sitä käytetään – tai siis sen mehua käytetään – tulehtuneisiin haavoihin.”
Höyhentassu loi Aaltolehteen kysyvän katseen, johon parantaja vastasi nyökkäyksellä. Hän siirsi käpälänsä toisen yrtin kohdalle. Yrtin, josta Höyhentassulla ei ollut aavistustakaan. Silloin parantajan pesän suuaukolta kantautui kuitenkin ääni, joka pelasti Höyhentassun hankalalta kysymykseltä: ”Huhuu? Pystyisikö joku katsomaan nenääni, se vuotaa hieman verta.”
Tulija oli Heinätassu. Höyhentassulta meni hetken, ennen kuin hän tunnisti kollin tämän verisen kuonon takia. Vaaleanruskeat karvat olivat värjäytyneet tummiksi ja liimautuneet toisiaan vasten. Höyhentassu yritti olla tuijottamatta järkyttyneenä. Miten hän voisi olla parantaja, jos haavat kammottaisivat häntä?
”Tule toki peremmälle”, Aaltolehti kehotti hännällään viittoen. ”Kannattaa kuitenkin varoa – hanki on todella liukas.”
”Joo, opin sen kantapään kautta”, Heinätassu naukaisi tassuttaessaan varovasti parantajien luo. ”Harjoittelimme Purolaulun kanssa, ja liukastuin.”
Aaltolehti tutkaili Heinätassun kuonoa Höyhentassun istuskellessa sivummalla. Höyhentassu ujosteli Heinätassua, kuten oikeastaan kaikkia muitakin klaanin kissoja perhettään ja Aaltolehteä lukuun ottamatta. Hänestä Heinätassu kuitenkin vaikutti ihan mukavalta kissalta. Monet pitivät kollia laiskana, mutta Höyhentassu ei voinut kuin ihailla, kuinka rennosti Heinätassu suhtautui kaikkeen.
”Ei näytä pahalta”, Aaltolehti lausahti. ”Ei pitäisi olla murtumia tai mitään. Kunhan saamme verenvuodon tyrehtymään, kuonosi on taas täysin kunnossa. Höyhentassu?”
Höyhentassu jäykistyi. ”M-mitä?”
Aaltolehti tuhahti huvittuneena oppilaansa säikähdykselle. ”Hoitaisitko Heinätassun nenän?”
Höyhentassu kallisti päätään huolissaan. ”Miten? En minä osaa.”
”Osaatpa”, Aaltolehti sanoi yks’kantaan ja alkoi viedä yrttejä takaisin varastoon ennen kuin ne ehtisivät jäätyä. Lehtikato jatkuisi vielä hetken aikaa, ja he tarvitsivat joka ainoan yrtin, mitä vielä oli jäljellä.
Höyhentassu katsoi vuoroin Heinätassua, vuoroin yrttejä ja vuoroin mestariaan. Oliko Aaltolehti tosissaan? Hänkö vain jätti oppilaansa yksin tyrehdyttämään Heinätassun nenän verenvuotoa? Mitä jos Heinätassu vuotaisi kuiviin? Höyhentassu ravisti päätään selkeyttääkseen ajatuksensa. Hän tiesi oikein hyvin itsekin, kuinka typerä hänen pelkonsa oli. Hänen oli nyt vain otettava itseään niskasta kiinni ja hoidettava Heinätassun nenä kuntoon.
Höyhentassu kääntyi yrttien puoleen ja nappasi maasta kepin, jonka ympärille oli kääritty hämähäkinseittiä. Se oli niitä harvoja, joiden käyttötarkoituksen hän oikeasti muisti. Höyhentassu purki jonkin verran seittiä kepin ympäriltä ja tassutti sitten Heinätassun luo. Hän joutui nousemaan takakäpäliensä varaan, jotta pystyi painamaan hämähäkinseittitupon Heinätassun nenälle. Kolli kun oli häntä suurikokoisempi. Heinätassu kumartui aavistuksen Höyhentassun työtä helpottaakseen, mutta Höyhentassu käski häntä kohottamaan päänsä ja kääntämään sitä aavistuksen takakenoon painaen samalla seittituppoa nenäänsä vasten.
Höyhentassu perääntyi pari askelta. Hän toivoi, että oli auttanut Heinätassua oikein. Naaras katsahti taakseen Aaltolehteen. Parantaja oli tarkkaillut hänen toimiaan Höyhentassun huomaamatta. Nyt mestari hymyili ja nyökkäsi. Höyhentassu tunsi jännityksensä laantuvan hiukan. Hän kääntyi taas Heinätassun puoleen ja uskaltautui puhumaan: ”Auttaako?”

//Heinätassu?

Nimi: Heinätassu, Jokiklaani

04.03.2019 22:11
Hiutale, toinen sekä kolmas. Heinätassu istui oppilaiden pesän lähistöllä kyttäämässä jos näkisi mestarinsa Purolaulun. Oli vielä aamu, aurinkokin oli vasta aloittanut nousunsa. Heinätassu teki jotain ennenäkemätöntä, nimittäin heräsi ennen kuin muut oppilaat. Kolli oli nukkunut mielestään hyvät yöunet ja oli pirteällä tuulella. Ei mennyt pitkäänkään kunnes Heinätassu näki mestarinsa etsimässä häntä. Kolli oitis nousi ylös ja suuntasi Purolaulun luo.
"Ei tarvitse etsiä" Kolli tokaisi päästyään Purolaulun luo. Soturi näytti hetken jopa yllättyneeltä huomatessaan Heinätassun.
"Tämähän on ihme, Heinätassu on ylhäällä ensimmäisten joukossa!" Purolaulu maukui kiusoitellen. Heinätassu naurahti huvittuneena mestarinsa kiusoittelulle, mutta kolli oli jo kuullut melkeinpä kaikki mahdolliset laiskuuteen viittaavat piikittelyt.
"Mitä olisi tänään suunnitelmissa?" Heinätassu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Purolaulu katsahti oppilaaseensa ja kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Minähän kerroin sinulle jo eilen. Ehditkö jo unohtaa?" Soturi maukui vieläkin huvittuneempana. Heinätassu kallisti päätään ja vilkaisi mestariaan tyhmistyneenä. Purolaulu huokaisi päästäen pienen naurahduksenkin samalla.
"Olet sinäkin kanssa yksi lahopää. Kerroin sinulle eilen että menemme harjoittelemaan taistelua tänään." Purolaulu totesi. Heinätassu ei vastannut mitään, tämä vain tuhahti.
"Nyt kun kerran olet jo siinä voisimme lähteä harjoittelemaan vaikka heti." Purolaulu naukui pirteällä äänellä. "Voin keksiä sinulle jonkin muistileikin matkalle, saisit ehkä parannettua muistiasi" Soturi jatkoi virnistäen.
"Mieluusti ei, mutta en ala estämäänkään" Heinätassu vastasi huokaisten. Kaksikko alkoi tepastella kohti harjoittelualuetta.
Ilma oli lauhtunut hieman, myös tuuli oli hellittänyt joten pakkanen ei tuntunut missään. Maa oli melkeinpä kokonaan jään ja ohuen lumikerroksen peitossa, joten oli petollisen liukasta. Liukkaudesta huolimatta kaksikko saapui harjoitteluun tarkoitetulle alueelle. Matka kului hyväntuulisen rupattelun säestämänä. Purolaulu katseli maata hetken aikaa ja totesi:
"Meidän täytyy olla varovaisia, eli joudumme ottamaan melko rauhallisesti jotta emme loukkaa itseämme" Heinätassu nyökkäsi mestarillensa.
"Ajattelin että tänään harjoiteltaisiin hyökkäysten väistämistä." Soturi maukui oppilaalleen.
"Kuulostaa... Työläältä, mutta voittaa mennen tullen metsästyksen" Heinäturkki naukaisi hyväntuulisena. Purolaulu alkoi kertomaan oppilaalleen kuinka suoritetaan simppeli väistöliike.
"Tarkkaile vastustajasi silmiä jotta voit ennakoida minne tämä on iskemässä. Kun isku tulee ponnista hyökkäyksen vastakkaiseen suuntaan taikka sivulle pois hyökkäyksen tieltä" Soturi ohjeisti tarkasti. Sitten tämä piti pienen tauon ja kysyi:
"Ymmärsitkö? Vai ehditkö jo unohtaa?"
"Enköhän, mutta kohtahan se nähdään" Heinätassu vastasi hymyillen.
"Jos luulet muistavasi niin voisimme aloittaa käytännössä kokeilemisen." Soturi tokaisi. Tämä otti muutaman askeleen verran väliä oppilaastaan ja kehotti tätä yrittää lyödä häntä tassullaan. Heinätassu teki työtä käskettyä ja huitaisi kohti mestariaan. Tämä väisti iskun salamannopeasti ponnistamalla suoraan vastakkaiseen suuntaan iskusta, oppilaalla meni muutama sekunti tajuta että oli lyönyt huti.
"Huti tuli! Seuraavaksi minä yritän osua sinuun ja sinun tulee väistää. Aloitan yhdellä hitaalla iskulla, sitten koetan uudelleen hieman nopeammin." Purolaulu maukui Heinätassulle. Soturi neuvoi oppilaalleen asennon , sitten tämä otti taas muutaman askeleen matkaa. Heinätassu tuijotti mestariaan syvälle silmiin, tämä näytti keskittyneeltä. Purolaulun silmät pyörivät ja puokkoilivat tutkaillen Heinätassua, kunnes ne äkillisesti pysähtyivät. Heinätassu jännitti lihaksensa, tämä näki mestarinsa käpälän tulenvan suoraan kohti. Heinätassu ponnisti itsensä iskun tieltä vaivattomasti, olihan isku melko hidaskin. Purolaulu nyökkäsi tyytyväisenä oppilaaseensa, sitten tämä ohjasti Heinätassun takaisin valmiusasentoon. Heinätassua jännitti hiukan, seuraava isku tulisi lujempaa kuin edellinen. Heinätassu veti syvään henkeä ja nyökkäsi ilmoittaakseen olevansa valmis. Soturin siniset silmät alkoivat tutkailla oppilasta, etsien pienintäkään aukkoa taikka odottaen tämän herpaantuvan hetkeksikään. Heinätassu hengitti raskaasti, tämä vahtasi mestarinsa silmiä taukoamatta. Oppilas havaitsi että soturin katse oli pysähtynyt, tämä alkoi valmistautua väistämään mestarinsa iskua. Purolaulun huitaisu lähti liikkeelle, Heinätassu ponnisti taka jaloillaan. Ponnistuksesta huolimatta oppilas ei liikahtanutkaan, tämän jalat sutaisivat tyhjää. Purolaulun huitaisu osui täydellisesti Heinätassun kasvoihin. Isku oli tarpeeksi kova kaatamaan oppilaan jäisellä alustallaan. Heinätassu päästi älähdyksen kaatuessaan maahan.
"Oletko kunnossa?" Purolaulu kysyi oppilaaltaan huolissaan. "Luultavasti" Oppilas ähkäisi maatessaan lumessa.
"Miten tässä näin kävi? Sinähän et edes liikahtanutkaan kun iskin" Soturi maukui kummastuneena.
"Tassujeni alla oli piilojäätä, kyllä minä yritin liikkua mutta tassuni luistivat" Oppilas selitti. Heinätassu kömpi ylös lumesta, kun tämä oli päässyt seisomaan huomasi tämä piene punaisen tipan putoavan lumeen.
"Sinähän vuodat verta!" Purolaulu huudahti säikähtäen. Heinätassu tunsi mietoa pistävää kipua nenässään.
"Osuit nenääni, ei sen vakavampaa" Kolli urahti. Soturi katsoi oppilaansa nenää hieman lähempää, sitten tarkisti Heinätassun ettei tällä ole ruhjeita muualla kuin nenässään.
"Palataan takaisin leiriin. Näytät olevan muuten kunnossa, mutta käy näyttämässä nenääsi parantajalle" Purolaulu maukui helpottuneena. Kasikko lähti tassuttelemaan kohti leiriä.
Kävelymatkalla Purolaulu vielä pahoitteli tapahtunutta oppilaalleen. Päästyään leiriin suuntasi Heinätassu suoraan parantajan pesälle. Heinätassu työnsi päänsä sisään parantajan pesään ja naukaisi:
"Huhuu? Pystyisikö joku katsomaan nenääni, se vuotaa hieman verta."

//Höyhentassu?

699 sanaa.

Vastaus:

Todella hyvä tarina! Olet jo tasokas kirjoittaja, ja tarinaa on helppo ja mukava seurata. :) Tykkäsin erityisesti Heinätassun ja Purolaulun sanailusta keskenään. xD Ihana mestari-oppilas-suhde heillä! :D
Virheitä ei tarinassasi juurikaan ollut - muutama huolimattomuusvirhe sekä puuttuvia pilkkuja. Myös vuorosanoissa oli pientä häikkää.
Kun kirjoitetaan vuorosanoja lainausmerkkejä käyttäen, toimitaan näin:
"Mietin, mistä löytyisiparas saalistuspaikka", (huomaa pilkku) sanoin. (pieni alkukirjain - oli kyseessä sitten kysymys, huudahdus tai normaali lause - jos sana ei ole erisnimi)
Lisäksi: Purolaulu katseli maata hetken aikaa ja totesi:
"Meidän täytyy olla varovaisia, eli joudumme ottamaan melko rauhallisesti jotta emme loukkaa itseämme"
Tuossa ei olisi tarvinnut rivinvaihtoa ennen vuorosanaa, ja lisäksi lauseen loppuun kuuluu piste. Se oli oikeastaan se räikein virhe. Myös pilkkujen suhteen kehotan olemaan tarkempi, sillä niitä puuttui aika paljon. Uskon kyllä, että tiedät nämä pilkkusäännöt - jos on jotain epäselvyyksiä, niin aina voi kysyä. :D Vaikka perheenjäseniltä ja multakin voi kysäistä - yritän ne sitten parhaani mukaan selittää :'D
Tuossa taisikin sitten olla kaikki. :D Heinätassu on ihana hahmo - odotan innolla jatkoa! :3 (Mikä tosin taitaa edellyttää minun tarinaani xd)

- 12 kp'ta!

- Milu

Nimi: Höyhentassu, Jokiklaani

29.12.2018 18:45
Metsän reunalla kiemurteli joki. Sen tumma vesi pyörteili ja väreili yön hiljaisissa tuulenhenkäyksissä. Veden pinta oli yhtä musta kuin sen yllä kaartuva taivas, jota koristivat tuhannet tähdet. Mutta ne eivät olleet vain tähtiä. Ne olivat maan päällä asustavien klaanien esi-isiä, jotka olivat jo siirtyneet ikuisille metsästysmaille. Nyt ne olivat taas yön hämärtyessä kerääntyneet taivaalle vartioimaan vanhoja klaanitovereitaan.
Joen rannalla kyyhötti neljä pentua: Yksi valkoinen, kaksi harmaata sekä yksi kermanvärinen. He olivat vielä pieniä – noin viiden kuun ikäisiä – ja tuijottivat jokea pyörein silmin.
”Tuo on siis joki”, harmaaraidallinen kollipentu maukaisi haltioissaan. Hän kurotti käpäläänsä kohti vettä ja kosketti varovasti sen pintaa. Vesi väistyi hiljaa vaaleanharmaan käpälän tieltä. Pentu veti tassunsa takaisin silmät entistä suurempina. Pennun vieressä istuva pienempi, valkoinen naaras katseli vettä otsa kurtussa.
”Se on synkkä”, naaras sanoi hiljaisella ääneellä. ”Joki on paljon mustempi, mitä ajattelin.”
”Hiirenaivo”, kermanvärinen naaraspentu sihahti pentuetoverilleen. ”Vesi vain heijastaa taivaan värejä. Katso, se heijastaa kuvajaisesikin!”
Valkoinen naaras vilkaisi joesta heijastuvaa kuvajaistaan pää kallellaan. Hän räpäytti silmiään hämmentyneenä nähdessään kirjavan naamansa tuijottamasta vedestä. Hän koski kuvajaistaan varovasti. Vesi alkoi väreillä ja rikkoi kuvan. Naaras siirsi katseensa taas edemmäs joelle. ”Niin mutta… Mikseivät tähdet heijastu?”
Muut pennut seurasivat valkoisen pennun katsetta tummaa jokea pitkin. Tähdet eivät tosiaan heijastuneet vedestä heidän kuvajaistensa tavoin, vaan joki pysyi valottomana, synkkänä juovana.
”Ehkä Taivasklaanin puut varjostavat jokea tähtien loisteelta?” neljäs pentu, harmaa kolli, ehdotti. ”Tai ehkä joki väreilee liikaa, minkä takia tähtien kaltaiset pienet valot eivät näy? Ja eihän taivas edes ole kauhean kirkas.”
”Luuletteko, että jokiklaanilaisten esi-isät eivät vain halua uida ja kalastaa tänä yönä?” valkoinen pentu mietiskeli veljensä loogisia selityksiä kuuntelematta. Naaras tuijotti veteen silmät tuikkien ja siirsi ne sitten taivaalle.
Kermanvärinen pentu pyöritteli silmiään. ”Älä viitsi, Höyhenpentu. Tähtiklaanilla on varmasti ihan oma joki, jossa he voivat uida. Tulkaa, meillä on suurin osa reviiristä vielä näkemättä!”
Pennut lähtivät kipittämään poispäin joelta. Höyhenpentu kulki viimeisenä pitäen huolen siitä, että näki koko ajan jokaisen pentuetoverinsa. Innoissaan loikkivan Sulkapennun, määrätietoisesti jolkottavan Utupennun sekä intoaan peittelevän Leinikkipennun. Höyhenpennun sisintä kynsi huoli. Hän tiesi oikein hyvin, etteivät he olisi saaneet karata leiristä tutkimaan reviiriä, mutta Sulkapentu ja Leinikkipentu olivat puhuneet hänet ja Utupennun ympäri. Ja siinä he olivat. Kirmasivat pimeällä reviirillä tutkien paikkoja. Höyhenpennun mieleen vyöryivät ne kaikki Pisaraturkin ja Hopeasilmän kertomat tarinat ketuista, mäyristä ja verenhimoisista kulkukissoista. Miten he selviäisivät, jos jokin peto tulisi heitä vastaan? He olivat vain pieniä pahaisia pentuja, jotka aloittaisivat soturikoulutuksensa vasta runsaan kuun päästä. Eivät he osaisi puolustautua.
Höyhenpentu tajusi Ututassun jättäytyneen hänen vierelleen. Veli katseli häntä myötätuntoisesti.
”Ei hätää”, harmaa-valkoinen kolli maukaisi. ”Kierrämme vain nopeasti reviirin ja palaamme sitten takaisin pentutarhaan. Ei kukaan edes huomaa, että olemme olleet poissa.”
”Niin kai...” Höyhenpentu mutisi.
”Älä viitsi!” Utupentu miukaisi ja näpäytti hännällään siskonsa korvaa. ”Olemme ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolella! Älä koko ajan murehdi kaikesta. Nauti!”
Utupentu nopeutti vauhtiaan ja otti kaksi muuta pentua kiinni. Höyhenpentu hymähti. Utupentu oli oikeassa. Hänen täytyisi nauttia tästä hetkestä eikä murehtia sitä, mitä voisi ehkä tapahtua. Ehkä. Höyhenpentu lähti juoksuun ja ryntäsi pentuetovereidensa rinnalle. Hän työnsi huolensa taka-alalle. Kaikki sujuisi hyvin.

”Haistatteko tuon?” Utupentu kysyi ja pysähtyi yllättäen. Leinikkipentu törmäsi hänen peräänsä ja päästi ärtyneen sähähdyksen.
He olivat saapuneet metsään. Kuunvalo siivilöityi harvassa kasvavien puiden oksien välistä metsämaalle, jolla ei kasvanut kuin muutama pensas ja saniaisia. Maa oli suurimmilta osin mustaa, pehmeää multaa.
”Minkä?” Sulkapentu kysyi. Kollipentu pysähtyi haistelemaan ilmaa. ”Täällä on aivan liian paljon vieraita hajuja – en saa mistään mitään selkoa!”
”En minäkään” Utupentu tunnusti, ”mutta tämä haju on jotenkin erilainen kuin muut… En ole haistanut sitä koskaan leirissä, joten se ei voi olla minkään saaliseläimen. Mutta se on selvästi jonkin elävän olennon.”
Höyhenpentu sulki silmänsä ja raotti suutaan. Vieraat hajut vyöryivät hänen kitalakeensa. Miten hän voisi ikinä oppia tunnistamaan ne niin kuin kaikki muut klaanikissat? Nuori naaras yritti etsiä hajujen seasta sitä hajua, jonka hänen veljensä oli huomannut. Mikä niistä se oli? Sitten hän erotti sen.
Haju oli jotenkin uhkaava. Se herätti Höyhenpennun sisällä vaistomaisen puolustusrefleksin, joka kehotti häntä juoksemaan karkuun. Utupentu oli oikeassa. Haju oli selvästi jonkin elävän olennon, mutta ei minkään saaliseläimen. Voisiko se olla muun klaanin kissa? Tai reviirille harhautunut erakko? Mutta ei se haissut kissalta. Se oli jokin muu eläin.
Leinikkipennun kauhunulvahdus raastoi Höyhenpennun korvia. Hän räväytti silmänsä auki, ja hänen henkensä salpautui.
Läheisestä pensaasta oli hiipinyt esiin kettu. Sen silmät kiiluivat nälkäisinä kuun kelmeässä valossa. Punaruskeaturkki oli sotkuinen, mutta muuten kettu näytti erittäin terveeltä ja vahvalta – neljä pientä pentua olisi sille helppo saalis. Kettu oli itsekin huomannut sen ja iskenyt hampaansa Leinikkipennun turkkiin. Kettu riepotteli rimpuilevaa pentua puolelta toiselle, eikä Höyhenpentu osannut kuin tuijottaa järkyttyneenä vierestä.
”Hampaat irti siskostani!” Sulkapentu kiljaisi ja syöksyi kiinni ketun häntään. Hän upotti hampaansa ja kyntensä niin syvälle ketun turkkiin kuin pystyi, mutta valkokuonoinen peto tuskin huomasi hännässään roikkuvaa kollipentua. Se heitti Leinikkipennun maahan, ja sisko jäi liikkumattomana paikoilleen.
Sitten kuului ulvahdus. Se halkaisi lujana hiljaisen yön ja sai ketun nostamaan päänsä korvat höröllä. Ja juuri silloin puiden suojista lennähti vaaleanharmaa kolli suoraan ketun kaulaan.
”Isä!” Sulkapentu huudahti ihastuksissaan ja irrotti otteensa ketun hännästä, kun Loistemieli kaatoi ketun maahan. Soturi ja kettu painiskelivat maassa. Oli hankala sanoa, kumpi oli voitolla.
*Missä muut ovat?* Höyhenpentu ihmetteli tuijottaessaan avuttomana isänsä ja ketun kamppailua. *Ei hän voi olla yksin!* Höyhenpentu kyyristyi maata vasten ja luimisti korvansa. Utupentu oli vetänyt Sulkapennun turvaan Loistemielen ja ketun kamppailulta. Sulkapentu rimpuili ja ulvoi haluavansa auttaa isäänsä, mutta Utupentu piti hänet aisoissa.
”Sinä olisit vain tiellä!” Utupentu sihahti veljelleen. ”Muu partio tulee aivan pian auttamaan.”
Se kaikki tapahtui vain muutamassa silmänräpäyksessä. Kettu iski hampaansa Loistemielen kurkkuun, ja isä ulvaisi tuskasta. Soturi lyyhistyi maahan. Nurmikolle valui verta. Maailma keinahti Höyhenpennun silmissä. Äänet vaimenivat hetkeksi. Pusikosta loikkasi kaksi Jokiklaanin soturia: Värekäpälä ja Aurinkoraita. He käsivät ketun kimppuun ja pakottivat sen perääntymään Loistemielen ja pentujen luota. Kettu juoksi pakoon. Höyhenpentu kuuli epäselvästi, miten Värekäpälä kutsui soturitoveriaan mukaan takaa-ajoon. Aurinkoraita kuitenkin kutsui Värekäpälän takaisin. Kullankeltainen soturi oli kyyristynyt Loistemielen ruumiin ylle.
”Hänet täytyy viedä parantajan pesään”, Aurinkoraita maukui, mutta ääni tuntui kaukaiselta – kuin soturi olisi huutanut sen joenrannalta Höyhenpennun seisoessa vastarannalla. ”Äkkiä!”
Maisema sumeni Höyhenpennun silmissä. Sitten se taas tarkentui, mutta se oli erilainen. Höyhenpentu kyyhötti edelleen samassa paikassa, mutta toiset olivat muuttuneet utuisiksi hahmoiksi, joista Höyyhenpentu ei ollut saada selvää. Ainoat tarkat kissat olivat ne kaksi hohtavaturkkista kissaa, jotka seisoivat vastakkain tuijottaen toisiaan. Aivan kuin kaksi erilaista maailmaa oltaisiin laitettu päällekkäin; Tähtikissojen maailma ja oikea maailma. Mutta kummassa maailmassa Höyhenpentu oli?
Höyhenpentu katsoi tähtikissoja. He olivat täysin saman näköiset: Vaaleanharmaat ja sinisilmäiset. Toinen kissoista oli naaras, toinen kolli.
Höyhenpentu haukkasi henkeä kauhistuneena. Hän tunsi kollin. Höyhenpentu vilkaisi isänsä ruumista, jota Aurinkoraita nosti parhaillaan selkäänsä. Loistemielen ruumis retkotti vertavuotavana soturin selässä – mutta kissan sielu oli jo muuttamassa Tähtiklaaniin.
”Koskisielu?” hohtavaturkkinen Loistemieli naukaisi käheästi. Hän tuijotti suurin silmin edessään olevaa naarasta. ”Emo?”
Koskisielu räpäytti silmiään lempeästi, mutta samaan aikaan niistä kuvastui mittaamaton suru. ”Kyllä, Loistemieli. Minä tässä.”
Loistemieli tuijotti emoaan suu auki – samoin Höyhenpentu, joka ei ollut ikinä aiemmin tavannut isänsä emoa. Koskisielu oli kuollut synnyttäessään Loistemieltä ja tämän veljeä Värekäpälää. Hän ei ollut aiemmin tajunnut, kuinka samannäköisiä hänen isänsä ja tämän emo olivat olleet.
Loistemieli syöksyi eteenpäin ja upotti kuononsa Koskisielun turkkiin. Koskisielu hautasi pentunsa nuolaisuihin, joita ei ollut ikinä aiemmin pystynyt antamaan. Tähtiklaanin kissan kehräys täytti ilman.
”Minä olen hyvin ylpeä sinusta”, Koskisielu kuiskasi nuolaisujen välissä. ”Olet ollut todella rohkea. Klaanisi jää kaipaamaan sinua – mutta he tulevat muistamaan sinut klaaninsa sydämellisimpänä soturina.”
Loistemieli vetäytyi pois emonsa luota. Hänen ilmeensä oli epäuskoinen. Höyhenpentu sulki silmänsä. Miksi hän näki tämän? Ei hän halunnut nähdä sitä, kun hänen isänsä otettaisiin Tähtiklaaniin!
”Mitä sinä tarkoitat?” Loistemieli kysyi. ”En kai minä vain… kuole? Ei! En salli sitä! Ulpukka-askel tarvitsee minua! Ja pennut myös! En voi hylätä heitä! Sulkapentu, Utupentu, Leinikkipentu, Höyhenpentu… He tarvitsevat isänsä. En voi noin vain jättää heitä.”
”Älä syytä itseäsi”, Koskisielu sanoi lempeällä, mutta murtuneella äänellä. ”Sinä pelastit heidät ketulta. Tähtiklaani ottaa sinut avosylin vastaan.”
Loistemieli käänsi katseensa pois. Höyhenpentu seurasi hänen katsettaan. Värekäpälä oli nostanut Leinikkipennun hampaisiinsa. Sulkapentu ja Utupentu pyörivät hänen ympärillään silmät järkytyksestä selällään.
”Selviääkö isä? Entä Leinikkipentu?” Höyhenpentu kuuli heidän kysymyksensä vain vaimeasti, mutta kuuli kuitenkin.
”Selviävät he”, Värekäpälä vakuutti. Soturi vilkaisi veljensä ruumiiseen, jota Aurinkoraita kannatteli selässään. ”Heidän on pakko selvitä.”
”Älä kanna heistä huolta”, Koskisielu kehotti. ”He pääsevät kyllä yli kuolemastasi. Ulpukka-askel on vahva kissa. Samoin pentusi. Luota heihin.”
”Mutta… Minä…” Loistemieli laski päänsä.
Höyhenpentu katsoi isäänsä. Hän ei ollut ikinä nähnyt tätä niin murheellisena. Hän ei pystynyt enää vain kyyristellä hiljaa sivussa, vaan kohottautui seisomaan. ”Isä?”
Hänen yllätyksekseen tähtikissat kuulivat hänet. Koskisielu ja Loistemieli käänsivät katseensa häneen hämmentyneinä. Sitten Loistemielen ilme pehmeni. Hän harppoi pentunsa luon ja laski kuononsa Höyhenpennun otsalle.
”Ole vahva, tyttäreni”, isä kuiskasi Höyhenpennun korvaan. ”Pidä huolta pentuetovereistasi. Minä vartioin teitä Tähtiklaanista – lupaan sen.”
Höyhenpentu katsoi isäänsä jäänsinisillä silmillään. Loistemieli katsoi lempeästi takaisin. Sitten tähtikissojen hahmot haalistuivat ja Höyhenpentu palasi takaisin siihen todellisuuteen, jossa Värekäpälä, Aurinkoraita ja hänen pentuetoverinsa olivat tekemässä lähtöä. Höyhenpentu seisoi puiden keskellä tuijottaen siihen, missä hänen isänsä oli hetki sitten seissyt. Viileä tuuli pörrötti hänen turkkiaan. Pieni pentu räpäytti silmiään. Mitä äsken oli tapahtunut? Miksi hän oli nähnyt Tähtiklaanin kissat?
”Höyhenpentu!” Utupentu huusi hänen takaansa. Höyhenpentu seisoi vielä hetken paikoillaan yrittäen selkeyttää ajatuksiaan. Sitten hän kääntyi suunnatakseen askeleensa takaisin kohti Jokiklaanin leiriä.

”Pois päältäni, senkin sammakonläjä!” Leinikkipennun kiukkuinen sähähdys havahdutti Höyhenpennun unestaan. Hän tajusi kierähtäneensä siskonsa päälle ja keinahti nopeasti pois. Se ei tiennyt hyvää, jos Leinikkipennun sai äkäiseksi jo heti aamusta.
Höyhenpentu tipahti alas sammalvuoteelta. Hän päästi tukahtuneen uikahduksen. Naaras kömpi nopeasti pystyyn, mutta nousu oli kömpelö. Hän oli yhä tokkurassa ja hämmentynyt näkemästään unesta. Hän ei ollut nähnyt sitä melkein puoleen kuuhun. Höyhenpentu oli jo ennättänyt toivoa päässeensä eroon painajaisestaan.
”Oletko kunnossa?” Se oli Ulpukka-askeleen ääni. Emo katsoi häneen lempeillä, vihreillä silmillään, joissa oli kuitenkin aavistus huvittuneisuutta. ”Et ainakaan voinut herätä väärällä jalalla.”
”En ehkä, mutta väärällä kuonolla kyllä”, Höyhenpentu nurkui ja hieraisi nenäänsä. Onneksi maassa oli sammalta ja kaisloja, joten putoaminen ei ollut sattunut hirveän paljon. Olisi Höyhenpentu silti mieluummin herännyt jollain muulla tavalla – varsinkin tuon unen takia.
”Voi ei...” Sulkapentu maukaisi ja työnsi päänsä esiin Ulpukka-askeleen hännän suojista. ”Tunnistan tuon ilmeen. Taasko se painajainen?”
Höyhenpentu nyökkäsi, ja muiden ilmeet vakavoituivat. Leinikkipentu kohotti päänsä – ärtymsys tyystin hälvenneenä, Utupentu loi häneen huolestuneen katseen ja Sulkapentu mutristi huuliaan. Nauru hälveni Ulpukka-askeleen silmistä.
He kaikki muistivat sen päivän kuin eilisen – sen, kun he pennut olivat karanneet leiristä ja Loistemieli oli kuollut suojellessaan heitä ketulta. Aurinkoraita ja Värekäpälä olivat tuoneet heidät takaisin leiriin ja vieneet Loistemielen ja Leinikkipennun parantajan pesään. Leinikkipentu oli selvinnyt – Loistemieli ei. Höyhenpentu oli ollut liian suullinen ja liian peloissaan kertoakseen perheelleen, kuinka oli nähnyt isänsä ja Koskisielun henget. Hän oli kertonut asiasta vasta myöhemmin, kun tuon yön tapahtumat olivat alkaneet toistua hänen unissaan kerta toisensa jälkeen. Muut olivat edelleen epäuskoisia – he eivät olleet varmoja, uskoivatko Höyhenpentua ja tämän tarinaa tähtikissoista.
”Vain parantajat näkevät sellaisia”, Leinikkipentu oli huomauttanut ensimmäisellä kerralla. ”Etkä sinä ole parantaja.” Mutta Aaltolehti oli parantaja. Ja hän oli uskonut Höyhenpennun sanat.
”Sinulla vaikuttaisi olevan harvinaisen hyvä yhteys Tähtiklaaniin”, Aaltolehti oli todennut kuullessaan Höyhenpennun kertomuksen. ”Tiedätkö, mitä se voisi tarkoittaa?”
”Haluatko mennä puhumaan Aaltolehdelle?” Ulpukka-askel kysyi Höyhenpennulta. ”Nimeämisseremonianne on vasta myöhemmin aamulla. Ehdit vielä hyvin.”
Höyhenpentu nyökkäsi ja lähti kipittämään kohti pentutarhan suuaukkoa. Matkalla hän vilkaisi muihin pesässä olijoihin. Kaislakukka nukkui tiukalla kerällä, pennuista paisunut kylki hiljaa kohoillen. Sädevesi nukkui omalla makuualustallaan uupuneen näköisenä. Yleensä naaras oli määrätietoinen ja touhukas – kiirehti ympäri leiriä vilkkaiden pentujensa perässä eikä näyttänyt minkäänlaisia uupumisen merkkejä – mutta aina kun hän uskoi, ettei kukaan nähnyt, hän makasi väsyneenä paikoillaan.
*Hänen pentunsa ovat meitäkin riehakkaampia*, Höyhenpentu ajatteli. *Pikkupentu ei pysy hetkeäkään paikoillaan, ja Kastepentu on aina tekemässä jekkujaan. Kivipentu on sentään aika rauhallinen… Tosin hän ei voi sietää määräilyä ja mököttää joskus vain jossain nurkassa.*
Höyhenpentu ei nähnyt kolmikkoa missään, joten uskoi näiden olevan jo ulkona riehumassa muuten rauhallisessa leirissä. Naaras työntyi ulos aukiolle ja katsahti ympärilleen. Pentuja ei näkynyt missään, mutta vasta kuu aikaisemmin sotureiksi nimitetyt Särömieli ja Purolaulu istuivat pesänsä edustalla juttelemassa. Aukio oli valkoinen. Taivaalta leijaili suuria lumihiutaleita, jotka kasaantuivat maahan paksuksi hangeksi. Höyhenpentu oli kuullut Pisaraturkin nurkuneen, että tämä lumi ei sulaisi ennen hiirenkorvaa.
Höyhenpentu suuntasi askeleensa kohti parantajan pesää. Hänen tassunsa upposivat pehmeään hankeen, mutta Höyhenpentu loikki määräteitoisesti eteenpäin. Lumi jaksoi edelleen hämmentää häntä. Se oli niin valkoista ja kylmää… Ja inhottavan märkää kun sitten lopulta pääsi lämpimään.
Höyhenpentu työntyi pystyyn kuivuneiden ruokojen välistä pienelle aukealle alueelle, jolla oli kolme kaislapesää: parantajan pesä, yrttivarasto sekä valmis pesä tuleville potilaille. Höyhenpentu tunsi niskakarvojensa silottuvan. Hän oli oppinut pitämään parantajan pesästä. Se oli rauhallinen paikka. Siellä Höyhenpennulle tuli kotoisa olo.
”Ai, huomenta Höyhenpentu.”
Höyhenpentu käänsi katseensa parantajaan. Aaltolehti oli juuri astunut esiin pesästään. Kolli oli sukinut hopeanharmaan turkkinsa siistiksi, mutta Höyhenpentu tunsi parantajassa silti voimakkaan yrttien hajun.
”Huomenta Aaltolehti”, Höyhenpentu tervehti. Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ”Minä… näin sen unen taas.”
Aaltolehden otsa rypistyi ja hän nyökkäsi aavistuksen. Hän viittoi Höyhenpentua hännällään tulemaan viereensä istumaan. Pentu luimisti korviaan ja kipitti parantajan viereen. Niin monta kertaa, kun hän olikin käynyt Aaltolehden luona parantajan pesässä ja vuodattanut tälle huolia unestaan, hän silti yhä ujosteli parantajaa.
*Hän on niin paljon lähempänä esi-isiä kuin me muut. Hän tulkitsee ennustuksia ja tietää yrteistä kaiken. Minä vain näin isäni hengen. Ei se tee minusta edes hiukan hänen veroistaan.*
Hän tiesi, mitä Aaltolehti häneltä odotti. Hän halusi sitä myös itse, muttei ollut varma, oliko hänet oikeasti tarkoitettu siihen. Ei kai kahden tähtiklaanilaisen näkeminen merkinnyt mitään?
”Oliko se uni täysin samanlainen kuin viime kerralla?” Aaltolehti kysyi.
”Oli”, Häyhenpentu naukaisi. ”Ja täysin samanlainen kuin alkuperäisenä yönä. Ei se ikinä muutu.”
Aaltolehti nyökkäsi. Parantajan katse oli mietteliäs. Hänen hännänpäänsä nyki, mistä Höyhenpentu tiesi tämän miettivän kuumeisesti. Lumihiutaleita oli takertunut hopeiseen turkkiin.
”Luulen, että mielesi on vain edelleen järkyttynyt tapahtuneesta ja yrittää prosessoida tilannetta yhä uudelleen”, Aaltolehti maukui lopulta. ”En tiedä, miksi alun alkaen näit isäsi ja Koskisielun hengen – varsinkin jos he tosiaan olivat hämmentyneitä sinut nähdessään, kuten kerroit. Se tarkoittaisi, että he eivät antaneet sitä näkyä sinulle. Yleensä kissat näkevät esi-isiä heidän tahdostaan – eivät kissan itsensä tahdosta.”
”En minä halunnnut nähdä heitä”, Höyhenpentu vakuuttti. ”Ihan totta! Se vain tapahtui.”
”Mm”, Aaltolehti mumisi hajamielisesti. ”Ehkä joku toinen Tähtiklaanin kissa antoi sinun nähdä sen, kun isäsi otettiin Tähtiklaaniin.”
*Mutta kuka? Ja ennen kaikkea miksi? Miten kukaan voisi olettaa, että Höyhenpentu olisi halunnut nähdä sen?* Höyhenpentu ei lausunut kysymyksiään ääneen. Samat kysymykset olivat kuitenkin pyörineet hänen mielessään siitä yöstä asti, kun hänen isänsä oli kuollut. Miksi hänen oltiin annettu nähdä isänsä henki? Miksi juuri hänen? Miksei Sulkapennun? Rohkean ja lupaavan soturinalun? Tai Utupennun, joka oli todella fiksu ja teki kaiken suorastaan täydellisesti? Tai Leinikkipennun, heistä kolmesta määrätietoisimman ja sanavalmeimman? Kuka tahansa heistä muista kolmesta olisi ollut parempi vaihtoehto kuin hän, Höyhenpentu. He olisivat osanneet toteuttaa isän pyynnön ja pitää huolta pentuetovereistaan. Mutta ei Höyhenpentu osannut. Hän oli vain pelokas ja arka pennunrääpäle, joka tuskin osasi pitää huolta edes itsestään.
”Oletko jo päättänyt?” Aaltolehti kysyi ja katkaisi Höyhenpennun ajatukset. Naaras käänsi hämmentyneenä katseensa häneen.
”Päättänyt minkä?”
”Että ryhdytkö oppilaakseni, kuten pyysin”, Aaltolehti tarkensi. ”Sinun ja pentuetovereidesi nimitysmenot ovat aivan pian. Silloin sinun on tiedettävä, valitsetko soturin vai parantajan polun.”
Höyhenpentu laski katseensa tassuihinsa. Karvoihin oli takertunut pieniä lumipaakkuja.
”En ole päättänyt vielä”, Höyhenpentu tunnusti. ”En ole varma, onko minusta oikeasti parantajaksi. Se että näin isäni hengen ei tee minusta parantajaa.”
Aaltolehti naurahti. Höyhenpentu loi häneen aran katseen. Miksi parantaja nauroi hänelle? Oliko hän sanonut jotain tyhmää? Aaltolehden ääni oli kuitenkin lempeä, kun hän alkoi maukua: ”Olet oikeassa. Parin tähtikissan näkeminen ei tee kissasta parantajaa. Mutta tiedätkö, mikä tekee?”
Höyhenpentu epäröi. ”Yrtit?”
Aaltolehti hymyili. ”Kyllä nekin, mutta suurin asia parantajan elämässä on huolenpito. Me parannamme kissoja, pidämme heistä huolta kuin emo pennuistaan. Parantajien täytyy tietää, mikä sopii mihinkin vaivaan – milloin tarvitaan yrttejä, milloin lepoa ja milloin pelkkä rakkaus voisi riittää.” Aaltolehti katsoi Höyhenpentuun pilke silmäkulmassaan. ”Ja tiedätkö mitä? Sinulla on tosiaan suuri sydän. Välität jokaisesta kissasta ja olet aina enemmän huolissasi muista kuin itsestäsi. Tiedät, kun toinen kissa tarvitsee apua, ja kaiken lisäksi sinulla on erittäin vahva yhteys Tähtiklaaniin. Mutta se, mihin noita taitojasi käytät, on sinun päätettävä itse. Sinusta voi joko tulla hyvä soturi ja jonain päivänä erinomainen emo omille pennuillesi. Tai sitten sinusta voi tulla hyvä parantaja ja erinomainen emo koko klaanille.”
Aaltolehti nousi ja lähti tassuttamaan kohti yrttivarastoa jättäen Höyhenpennun yksin miettimään parantajan sanoja.
Lunta satoi edelleen. Jostain kuului talitiaisen viserrystä. Pikkulintu pyrähti lentoon erään ruo’on päältä. Se räpytteli siipiään hurjasti lentäen vuoroin alemmas, vuoroin korkeammalle. Ruoko jäi keinumaan hiljaa.
Höyhenpentu istui paikoilaan ja tuijotti ruokoa. Hyvä soturi ja emo omille pennuille… Vai emo koko klaanille? Höyhenpentu kuvitteli itsensä soturina. Metsästämässä pentuetovereidensa kanssa, kouluttamassa omaa oppilastaan, saamassa jonain päivänä kumppanin ja pentuja… Ja taistelemassa. Taistelemassa toisten klaanien kissoja vastaan. Upottamassa kyntensä ja hampaansa heidän turkkiinsa, tuntemassa veren maun suussaan ja sen tahmeuden käpälissäään… Hänhän saattaisi aiheuttaa jonkun kuoleman! Ajatus oli Höyhenpennusta kuvottava. Ei hän halunnut tappaa ketään – edes vahingossa. Ja mitä jos hän näkisi, kuinka taistelussa kuolleita kissoja tultaisiin hakemaan Tähtiklaaniin? Mitä jos hän aiheuttaisi jollekin kissalle taistelussa niin syvät haavat, että tämä kuolisi niihin, ja Höyhenpentu näkisi seuraavana yönä nukkuessaan, kuinka tämä haettaisiin Tähtiklaanin riveihin? Ei. Höyhenpentu teki päätöksensä. Hän ei haluaisi aiheuttaa enää kenenkään kissan kuolemaa, kuten oli aiheuttanut isänsä kuoleman antaessaan pentuetovereidensa karata leiristä. Hän halusi pelastaa kissoja. Hänestä tulisi parantaja.
”Aaltolehti!” Höyhenpentu huudahti parantajan perään. Hän pomppasi käpälilleen ja kipitti yrttivarastolle. ”Tein päätökseni: Minusta tulee parantaja.”

”Utupentu, Leinikkipentu, Sulkapentu ja Höyhenpentu. Olette täyttäneet kuusi kuuta, ja teidät on nyt aika julistaa oppilaiksi. Utupentu, astu eteen.” Pyörretähti viittoi Utupentua luokseen. Höyhenpentu katseli, kuinka hänen veljensä asteli varmoin askelin päällikön eteen. Nyt oli se hetki, jota kaikki neljä pentua olivat odottaneet: heidät nimitettäisiin oppilaiksi. Höyhenpennun mielessä oli kuitenkin vain yksi ajatus: *Näkeekö isä?*
”Utupentu, tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona saat soturinimesi, sinut tunnettakoon Ututassuna”, tabbykuvioinen päällikkö maukui. ”Mestarisi olkoon Värekäpälä.”
”Epäreilua”, Höyhenpentu kuuli vieressään istuvan Sulkapennun nurisevan. ”Minä olisin halunnut hänet mestarikseni.”
Värekäpälä astui esiin muiden jokiklaanilaisten joukosta. Hän tassutti eteen silmät tuikkien. Höyhenpentu ei ymmärtänyt, miten Loistemielen veli pystyi edelleen olemaan niin pirteä ja iloinen. Hän ei ollut koskaan tavannut synnytyksessä kuollutta emoaan, hänen isänsä oli kuollut viheryskään ja paria kuuta aikaisemmin hän oli menettänyt vielä veljensäkin. Höyhenpentu ei voinut kuin ihailla Värekäpälän mielen vahvuutta tämän pysähtyessä Ututassun viereen vihreät silmät Pyörretähteen käännettyinä.
Hän ei yhtään ihmetellyt, että Sulkapentu olisi halunnut Värekäpälän oppilaaksi.
”Värekäpälä”, päällikkö naukaisi, ”olet ahkera ja hyvä soturi, ja toivon sinun opettavan kaikki taitosi Ututassulle.”
”Voit luottaa minuun, Pyörretähti”, Värekäpälä vakuutti ja kumarsi pilke silmäkulmassaan.
Pyörretähti siristi aavistuksen silmiään. ”Toivon niin.”
Värekäpälä kumartui koskettamaan neniä Ututassun kanssa, minkä jälkeen tuore oppilas siirtyi sivummalle mestarinsa kanssa.
Pyörretähti siirsi katseensa muihin pentuihin. ”Leinikkipentu”, hän kutsui, ja Leinikkipentu käveli päällikkönsä luo nenä ylpeästi pystyssä. ”Tästä päivästä aina siihen päivään asti, kun saat soturinimesi, sinut tunnettakoon Leinikkitassuna. Mestariksesi saat Ahvenviiksen, joka on osoittanut olevansa sekä erinomainen taistelija että uskollinen soturi. Ahvenviiksi, toivon, että välität tietosi ja taitosi myös Leinikkitassulle.”
Ahvenviiksi nyökkäsi päällikölle kohteliaasti ja tassutti vastaan ottamaan uuden oppilaansa. Ahvenviiksi ja Leinikkitasu koskettivat neniä ja siirtyivät sivuun.
”Sul-”, Pyörretähti aloitti kolmannen pennun kutsumisen, mutta Sulkapentu oli hänen edessään jo ennen kuin hän ehti lausua tämän nimen. Sulkapentu seisoi päällikön edessä häntä innosta viuhuen, ja kellertävät silmät jännityksestä pyöreinä.
*Jos hän olisi saanut Värekäpälän mestarikseen, se kaksikko ei olisi pysynyt hetkeäkään aloillaan*, Höyhenpentu totesi hiljaa hymähtäen.
Pyörretähti päästi raskaan huokaisun, jonka varmasti joka ikinen jokiklaanilainen kuuli. ”Sulkapentu”, Pyörretähti jatkoi närkästyneen kuuloisena. Päällikkö ei pystynyt sietämään sitä, kun nimitysmenot eivät sujuneet täysin oletetusti. Eikä hän pystynyt sietämään yli-innokkaita nuorukaisia, jotka syöksähtelivät päättömästi paikasta toiseen ja saivat itsensä ja klaanin vaikeuksiin. Valitettavasti Sulkapentu täytti kaikki kriteerit päästäkseen Pyörretähden silmätikuksi. ”Tästä päivästä lähtien sinut tunnettakoon Sulkatassunsa. Mestariksesi saat Särömielen.” Pyörretähti viittoi Särömieltä tulemaan eteen ja puhutteli tätä: ”Särömieli, vaikka olet ollut soturina vasta jonkin aikaa, katson sinun olevan valmis ensimmäiseen oppilaaseesi. Arvostan harkitsevaisuuttasi ja taitojasi ja toivon, että välität ne myös Sulkatassulle.”
Sulkatassu ja Särömieli koskettivat toistensa neniä ja tassuttivat muiden vastanimitettyjen oppilaiden ja heidän mestareidensa luo. Höyhenpentu katseli pentuetovereitaan iloisena. Sitten hän tajusi olevansa seuraava, ja hänen mahansa tuntui kääntyvän ylösalaisin. Hänen korvansa luimistuivat ja niskakarvat pörhistyivät, kun jännitys ja pelko ottivat vallan. Oliko hän sittenkään tehnyt oikean valinnan?
”Hyvin se menee”, emo kuiskasi hänen korvaansa ja nuolaisi karhealla kielellään Höyhenpennun päälakea.
Pyörretähti siirsi katseensa Aaltolehteen, joka astui nyt eteen päällikkönsä rinnalle ja alkoi maukua: ”Jokiklaanin kissat, tiedätte, etten voi olla keskuudessanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan, joka on todistanut olevansa luonteeltaan hyvin huolehtivainen ja sydämellinen. Oppilaani tulee olemaan Höyhenpentu, jota tästä hetkestä alkaen kutsuttakoon Höyhentassuksi.”
Joka ikinen osa Höyhentassusta tärisi jännityksestä. Tekikö hän varmasti oikean valinnan? Oliko tämä oikeasti se tapa, mistä hänestä olisi klaanille eniten hyötyä? Hän oli liian pelokas puolustamaan klaaniaan kynsillään, mutta riittäisikö hänen rohkeutensa myöskään parantamaan klaanitovereidensa hengenvaarallisia haavoja?
Kunpa hän vain voisi kääntyä ja juosta takaisin Ulpukka-askeleen mahan suojiin.
”Höyhentassu”, Pyörretähti maukui tasaisella äänellä. Höyhentassu pakottautui astumaan eteenpäin ja nostamaan katseensa päällikköön. ”Hyväksytkö paikan Aaltolehden oppilaana?”
Paniikki iski Höyhentassuun. Miten päällikkö muka oletti, että hän osaisi vastata tuohon kysymykseen? Eihän hän pystynyt sillä hetkellä edes puhumaan!
*Mutta sinun on pakko sanoa jotain*, Höyhentassu muistutti itseään. *Pahennat vain tilannetta, jos olet vaiti.*
Höyhentssu vilkaisi Aaltolehteen. Parantajan vihreiden silmien katse oli lämmin. Kolli nyökkäsi kannustavasti.
Höyhentassu siirsi katseensa takaisin päällikköön ja keräsi kaiken itsevarmuutensa. ”Hyväksyn.”
Hänen äänensä oli vakaa ja kuuluva – hän kuulosti lähes itsevarmalta lausuessaan tuon sanan, jonka tiesi johtavan Jokiklaanin tuhoon – hän oli valmis lyömään siitä vetoa vaikka kokonaisen kuun viettämisestä Pisaraturkin virallisena punkinpoistajana. (Olikohan se oikeasti niin hirveää, mitä Purolaulu oli väittänyt?)
”Seuraavan puolikuun aikaan vien sinut muiden parantajien kanssa Kuukivelle, missä Tähtiklaani voi hyväksyä sinut kokonaan parantajaoppilaaksi”, Aaltolehti naukui. Se sai Höyhentassun mielen kääntymään punkkipohdinnoista takaisin seremoniaan.
”Jokiklaanin onnittelut kulkekoot kanssasi”, Pyörretähti lausahti.
Höyhentassu haparoi jaloilleen ja kipitti tärisevin askelin Aaltolehden luo. Aaltolehti kosketti hellästi uuden oppilaansa nenää omallaan.
”Hienosti meni!” hän kuiskasi. Höyhentassu perääntyi ja räpäytti silmiään kiitokseksi.
”Ututassu! Leinikkitassu! Sulkatassu! Höyhentassu!” klaani alkoi hurrata, ja pelko ja jännitys väistyivät ilon tieltä. Höyhentassu antoi itsensä rentoutua. Jos häntä ei oltu tarkoitettu parantajaoppilaaksi, Tähtiklaani varmasti kertoisi sen Kuukivellä. Nyt Höyhentassun pitäisi vain tehdä parhaansa, jotta hänestä voisi olla mahdollisimman paljon hyötyä klaanille.
”Höyhentassu!” Höyhentassu säpsähti kuullessaan Sulkatassun äänen. Hän kääntyi ja näki pentuetovereidensa juoksevan häntä kohti. Höyhentassu lähti kipittämään heitä vastaan. Sulkatassu loikkasi häntä kohti ja kaatoi sisarensa pehmeään lumeen, jota pyrytti jatkuvasti lisää. Aluksi Höyhentassun karvat pörhistyivät säikähdyksestä, mutta sitten hän rauhoittui ja onnistui nauramaan. Hän kauhaisi käpälälleen lunta ja paiskasi sen Sulkatassun naamaan.
”Hei!” Sulkatassu huudahti muka vihaisena. Hänen suunsa oli kuitenkin leveässä virneessä, kun hän hyppäsi taaksepäin ja alkoi pudistella lunta naamaltaan.
Höyhentassukin nousi seisomaan ja ravisti lumet turkiltaan. Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Sulkatassu valmistautui uuteen hyökkäykseen, mutta Leinikkitassu puuttui asiaan ennen kuin kumpikaan ehti liikahtakaan.
”Lopettakaa jo!” Leinikkitassu kivahti nuoremmille pentuetovereilleen. ”Emme ole enää mitään pentuja!”
Höyhentassu luimisti korviaan nolona. Leinikkitassu oli oikeassa. Heidän pitäisi olla klaanille hyödyksi eikä aiheuttaa itselleen nuhaa.
Sulkatassu oli kuitenkin jo siirtynyt puolustuskannalle: ”Älä viitsi, Leinikkitassu! Oppilaana olo ei estä meiltä hauskanpitoa.”
”No käyttäytykää sitten kuin pahaiset pennut”, Leinikkitassu tuhahti. Kermanvärinen naaras kääntyi ja lähti tassuttaamaan pois niskojaan nakellen.
Ututassu huokaisi ja ilmoitti lähtevänsä hänen peräänsä. Höyhentassu ja Sulkatassu jäivät kahdestaan katselemaan pentuetovereidensa perään. Höyhentassusta tuntui pahalta. Leinikkitassu oli kyllä todella herkkähermoinen, mutta silti hänestä tuntui aina pahalta, kun sisko oli menettänyt häneen hermonsa.
”Mokomakin hiirenaivo”, Sulkatassu jupisi huiskien hännällään niin, että lumi pöllysi. Höyhentassu odotti Sulkatassun suovan hänelle pitkän vuodatuksen siitä, kuinka ärsyttävä ja ylimielinen heidän siskonsa oli – ei olisi ollut ensimmäinen kerta – mutta Höyhentassu säästyi siltä Särömielen tullessa hakemaan Sulkatassua reviirikierrokselle.
”Ajattelin, että voisimme mennä yhdessä pentuetovereidesi kanssa”, Särömieli maukui. ”Ututassun ja Lei-.”
”Ei Leinikkitassua!” Sulkatassu huudahti ennen kuin Särömieli oli saanut lauseensa loppuun. ”En halua nähdä sitä herkkä hermoista hiirenaivoa niin pitkään aikaan kuin mahdollista.”
Särömieli näytti kummastuneelta. Hän loi Höyhentassuun kysyvän katseen, mutta Höyhentassu vain kohautti lapojaan. Siispä Särömieli antoi asian olla. Sen sijaan hän etsi katseellaan Aaltolehden ja kutsui tämän heidän luokseen.
”Mitä sanot, jos veisimme Sulkatassun ja Höyhentassun yhteiselle reviirikierrokselle?” Särömieli ehdotti parantajalle.
Höyhentassu ilahtui. Olisi mukavaa kiertää reviiri yhdessä Sulkatassun kanssa. Siis jos Sulkatassu ei murjottaisi koko matkaa. Muuten pirteä ja puhelias veli olisi mukavaa seuraa.
”Mikä jottei”, Aaltolehti myöntyi nyökäten. ”Otammeko myös Ututassun ja Leinikkitassun mukaan mestareineen?”
”Ei!” Sulkatassu huudahti oitis.
Aaltolehti näytti hetken typertyneeltä. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan: ”Ei sitten. Tulkaa, mitä nopeammin lähdemme, sitä parempi. Lehtikadon aikaan päivä on valitettavan lyhyt.”

// Tämän kirjoittamisessa meni ikuisuus. Toivottavasti seuraava sujuu nopeammin :’D

Vastaus:

Oikein mukava (joksenkin vähän surullinen xd) tarina! Kuvailua ja pituutta kehuttavan paljon, lisävarustettuna mielenkiintoisella päähenkilöllä.
Pieniä kirjoitusvirheitä löytyi, mutta olisin suositellut muutamissa tilanteissa pilkun käyttöä pisteen sijaan, esim. ’Hänen täytyisi nauttia tästä hetkestä eikä siitä, mitä voisi ehkä tapahtua, ehkä.’ Mielestäni pilkun kanssa se olisi ollut toimivampi, mutta tottahan se on että piste tuo dramatiikkaa xd
Joissakin kohdissa olisi myös selkeyttänyt vuoropuheen laittamista seuraavalle riville. Mielestäni nuo sulkumerkit eivät kuulu tarinaan ja ne olisi voitu korvata hyvin ajatusmerkeillä. Uuhhh, tuntuu taas siltä että olen pilkunviilaaja...
Toisin sanoen: Oikein mallikas, pitkä ja hyvin kuvailtu kokonaisuus sai minut aivan tarinaan mukaan ja näkemään Höyhenpennun epävarmuuden ja tämän negatiiviset tunteet itseään kohtaan. Jatka vain samalla tavalla (lyhyemmin, ples...)!
34 kp:ta!
- TunnusDaPilkunviilaaja

Nimi: Meikäläinen

25.12.2018 14:15
Wind - erakko

Windillä oli jälleen nälkä. Hän tunsi vatsanpohjassaan kurinaa, ja kävellessään lumisten metsien poikki hän ajatteli kenet tänään rökittäisi saadakseen murkinaa. Mandariinin? Eei... kolli oli kamalan tylsä. Sitäpaitsi Windillä ei ollut hajuakaan, missä sekin orja viiletti sillä hetkellä. Ja kyllä, hänen mielestään kaikki joihin hänellä oli vähänkään vaikutusvaltaa olivat hänen orjiaan ja alamaisiaan, jotka tottelivat häntä johtajanaan. Ja aikalailla niin se olikin. Kaikki jotka pelkäsivät Windiä toteuttivat hänen kaikki käskynsä kuolemanpelosta.
Wind käänsi tassunsa kaksijalkalan suuntaan. Hän ajatteli hätyytellä vähän Hattaraa. Naaras oli niin lihava, ettei muutaman aterian menettäminen häntä lannistaisi. Muutenkin Wind inhosi Hattaran asennetta. Oli olevinaan niin ylpeä ja itsekeskeinen, kunnes tulikin joku vähän pelottavampi. Silloin Hattara oli niin alistuvaa ja pelokasta kuin olla ja voi, ja sellainen inhotti, miltei ällötti Windiä.
Pian hän näki ihmisten kivisiä ja puisia taloja edessään ja pisti keveäksi, matkaavoittavaksi hölkäksi, eikä aikaakaan kun hän jo höllensikin vauhtiaan saapuessaan kaksijalkalan ensimmäisille asfalttikaduille. Hän hyppäsi eräitä taloja kiertävälle aidalle ja lähti sitä pitkin astelemaan talojen pihojen laitoja kohti sitä yhtä sievää rivitaloa jossa Hattara asui.
Hattara... kamala nimi, Wind tuumi ilkeästi mielessään. Kakkara olisi paljon parempi, hän mietti ja pyöräytti sitten silmiään ajatuksilleen, ei, se olisi vielä karmeampi nimi. Hahah...
Sitten hän jo seisoskelikin tyynenä, jäisen pilven ympäröimänä aidalla joka reunusti Hattaran talon pihaa. Hän odotti hetken vaiti tuijotellen ikkunoista sisälle, ennenkuin huusi uhkaavan alistavalla, mitta samalla pahansuovan lempeästi:
"Hattara. Ala tulla, tiedän että olet siellä." Kesti muutama kauhistuttava sekunti, ennenkuin pulska, vaaleanruskea naaras tuli ulos kissanluukusta pää alistuneena painuksissa.
"Toitko minulle mitään syötävää?" Wind kysyi uhkaavasti. Hattaran katse vilahti pelokkaana Windissä, ennenkuin hän painoi katseensa jälleen maahan.
"E-n, minulla on sisällä..."
Wind hypähti maahan ja lähestyi naarasta uhkaavasti, karvat pystyssä. Hän pysähtyi Hattaran eteen terävät kynnet paljaina.
"Kuinka vaikea on ymmärtää, että kun minä tulen käymään, tuot minulle oitis ruokaa viivyttelemättä hetkeäkään? Ja kutsu minua herraksesi!" hän ärähti tuijottaen Hattaraa tappavasti ilmeenkään värähtämättä.
"Kyllä, herra..." Hattara vinkui säikkynä kuin pieni pentu suden armoilla.
"Kyllä, herra", kolli matki ivallisena. Sitten hän räpsäytti kyntensä Hattaran kasvoille ja sähisi: "ala tuoda sitä ruokaa ja heti!"
Hattara vilahti nopeammin kuin lumikko takaisin sisälle. Wind istuutui jälleen ylpeän rauhallisena odottelemaan ja nuoli samalla kynsiään puhtaiksi. Hän ei tehnyt elettäkään kuullessaan takaansa aidan narahtavan, kun sille laskeutui painoa ja ilmaan tulvahti kahden eri kissan haju.
Hän odotti hetken. Kun mitään ei kuulunut, hän sanoi:
"Tiedän kyllä että olette siinä." Hän vaistosi takaansa vaivaantunutta liikehdintää, ja viimein hän kääntyi.
Kaksi melko tuttua kissaa seisoi vieretysten aidalla tuojottaen häntä.
"Kas, Kuu ja Hiekka", hän murahti kuin kyllästyneenä. "Mitä asiaa?"
Kuu näytti siltä kuin räjähtäisi. "Lopeta tuo! Olet... kammottava", naaras viimein sähisi raivoissaan. Windin mielenkiinto heräsi, ja hän kääntyi kokonaan kaksikon suuntaan.
"Mikä minun pitää lopettaa?" hän kysyi äänesävyllä, joka ei ollut ollenkaan kysyvä - vaan tunteeton. Seuraavat sanat jatkuivat samalla kylmän tunteettomalla äänensävyllä: "teidätkö?"
Kuu näytti katuvan sanojaan, mutta hän näytti olevan edelleen raivoissaan. Hiekka taas näytti siltä että olisi halunnut kadota paikalta.
"Tuo - - " Wind odotti kiinnostuneen jatkoa, mutta samassa Hiekka iski tassunsa Kuun kuonolle.
"Ole vaiti, idiootti!" hän sähähti hiljaa. "Anna minun hoitaa puhuminen." Sitten Hiekka veti henkeä ja kääntyi Windin puoleen.
"Wind, me tulimme keskustelemaan kanssasi."
Wind odotti vaiti.
"Me... me haluaisimme kulkea kanssasi. Liittyä joukkoosi."
Windin päässä surrasi, kun ajatukset kieppuivat tuhatta ja sataa hänen mielessään. Hän sanoi pohtivaisena: "vai niin." Sanoillaan hän antoi Hiekalle luvan jatkaa.
"Sopiiko se? Me kyllä tiedämme mitä se tarkoittaa. Sinusta tulisi johtajamme, ja tottelisimme käskyjäsi. Mutta vannon että meistä olisi hyötyä. Olisimme uskollisia sinulle, ja voit olla varma että et tulisi katumaan sitä", Hiekka puhui nopeasti.
Wind oli hetken vaiti.
"Keskustelkaamme aterian ääressä", hän sanoi hiljaa, edelleen miettien. Sitten hän kääntyi ja viittasi kaksikkoa seuraamaan. Hän näki Hattaran odottavan kaempana kukkuraksen kissanruokakupin edessä. Hän käveli naaraas luo.
"Ala mennä takaisin sisälle, äläkä palaa talostasi ennenkuin olen lähtenyt. Onko selvä?"
Hattara nyökytteli kiivaasti.
"Kyllä - kyllä - kyllä, herra", hän vinku pelokkaana ja syöksyi sitten yllättävän nopeasti niin lihavaksi kissaksi sisälle. Wind istuutui ruokakupin eteen ja maistoi ruokaa. Kamalaa, mutta minkäs teit. Hän söi aivan rauhassa, antaen Kuun ja Hiekan odotella. Sitten kun hän oli syönyt tarpeeksi, hän perääntyi muutaman askelen kauemmas.
Hän nyökkäsi kohti kippoa. "Ottakaa vain siitä."
Hiekka tuli epävarmana lähemmäs ja maistoi ruokaa hieman, mutta Kuu miltei jäätyi paikoilleen. Wind käänsi katseensa häneen.
"Syö", hän kehotti. Kuu pudisti päätään ja perääntyi.
"Ei - ei kiitos." Wind katsoi häntä pitkään, mutta kohautti sitten olkapäitään.
"Miten vain. Oma tappiosi."
Sitten kun Hiekkakin oli syönyt, Wind kääntyi heidän puoleensa. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän sanoi:
"Haluatte siis liittyä seuraajiini." Hän mietti hetken. "Hyvä on. Sopii minulle. Mutta teidän täytyy vannoa muutama asia, ja keskustelkaamme myöskin säännöistä. Ensinnäkin, teidän tulee totella minua, ja olla minulle täysin uskollinen. Se on oikeastaan kaikkein tärkein asia. Ja teidän on hyvä tietää, että rankaisen virheistä."
Kuu ja Hiekka nyökkäsivät. Hiekka itsevarmasti, Kuu epäröiden.
"Totta kai", Hiekka vastasi. Wind nyökkäsi hyväksyvästi. Jos hänellä on kykyjä, hänestä tulee ykkösmieheni, Wind mietti itsekseen. Kuuhun hän ei täysin luottanut. Naaras oli liian kapinahenkinen.
"Ette myöskään kerro muille mitään mihin en ole antanut lupaa. Onko selvä?"
"Kyllä."
"Mhh.. on..."
"Eli mitä sääntöihin kuuluu?"
"Olemme sinulle uskollisia, tottelemme sinua, emmekä paljasta muille mitään", Hiekka kertasi. Wind nyökkäsi jälleen hyväksyvästi. "Aivan. Ja nyt teidän tulee vannoa pari asiaa. Jos petätte valanne, tapan teidät. Kun nyt liitytte seuraajiini, vannotteko olevanne vain minulle täydellisen uskollinen, tottelevanne vain minua, vannotteko ettette kerro muille salaisuuksiamme, ja vannotteko pysyvänne aina rinnallani, taistelevanne puolestani ja suojelevanne henkeäni tarpeen tullen?"
Hiekka oli kerrankin hetken vaiti. Häntä jännitti, mutta näytti kuin hän olisi ollut täpinöissään. Kuu puolestaan tuijotti Hiekkaa epäuskoisen halveksien.
"Minä vannon", Hiekka totesi ääni varmana.
"Vannon", Kuu lisäsi sitten hetken kuluttua. Wind nyökkäsi heille kummallekin.
"Te kuulutte nyt virallisesti seuraajiini ja olette alaisiani. Mutta vaikka tottelettekin kaikkia käskyjäni ja olette määräysvaltani alaisia, se ei tarkoita että teidän täytyisi olla täydellisesti alamaisiani, orjiani." Orjia hänellä oli ihan muitakin, ja hänelle uskollisuutensa vannoneet olivat paljon niitä pelokkaita alistettavia ulkopuolisia yläpuolella. Hän halusi että kaikki huomaisivat että hänen seuraajanaan olisi parempi kuin ulkopuolisena alaisena. Hän käänsi katseensa takaisin heihin. "Vastapalveluksena minä myös suojelen teitä. Voitte aina tulla pyytämään apuani, enkä jätä teitä pulaan, ellette te tee sitä ensin."
Hiekka nyökkäili innoissaan. "Mikä on ensimmäinen tehtäväni?" hän kyseli. Wind katseli hääntä arvioiden.
"Te kaksi saatte lähteä etsimään meille uutta tukikohtaa, pesää."
"Yhdessä?"
"Kyllä, Hiekka. Pesän tulee olla helposti puolustettava, vesitiivis ja mahdollisimman lämmin. Palatkaa ennen auringon laskemista."
Kuu vilkaisi taivaalle. "Auringonlaskuun on vielä muutama tunti."
Wind nyökkäsi. "Aivan. Näettekö tuon suuren tammen tuon talon takapihalla, tuolla missä alkaa metsä?"
Kissat nyökyttelivät.
"Palatkaa auringon laskiessa sinne. Tuokaa myös ruokaa. Ja ainiin, majapaikka ei saisi olla kovinkaan kaikana." Hän ei halunnut olla liian kaukana klaanien reviireistä.
Kissat nyökyttelivät, ja Wind nyökkäsi heille hyvästiksi. Sitten pienikokoinen pikimusta kissa ampaisi metsään. Hän hyppäsi aidan yli ja jatkoi siitä kauemmas, hiljentäen vauhtiaan lopulta kävelyksi, päätyen käveleksimään ihmisten lenkkipoluilla.

//1124 sanaa.
//tossa oli monia sanoja mitä soturikissat ei tiiä, mutta ottakaa huomioon että erakot ja kotikisut luultavasti tietää niitä sanoja. Täten myös Wind on omaksunut ne sanat puhetyyliinsä ^^

Vastaus:

Hieno tarina! Jännittävä, omaperäinen, eläväinen, nokkela... Nyt selvisi, mihin Kuu ja Hiekka olivat kadonneet Myrskytassun tarinassa. Mitenköhän tämä tästä jatkuu...? Kirjoitat hyvin "pahiksen" ajatuksista ja muutenkin pahan kissan näkökulmasta. Odotan innolla jatkoa!
"Hattara vilahti nopeammin kuin lumikko takaisin sisälle." Luin ensin lumiukko ja mietin, että ovatko lumiukot muka todella nopeita. xD Mutta ei mitään valittamista tästä lauseesta. :) Kehuja vain siitä, että käytät vertauskuvia!

sitäpaitsi - sitä paitsi
ennenkuin - ennen kuin
+ Muutamia huolimattomuusvirheitä.

Lisäksi ole tarkkana vuorosanojen isojen kirjainten kanssa - muutama pieni kirjain sieltä löytyi isojen paikalta. Myös pilkkuihin voisit kiinnittää enemmän huokiota. Ja nuo viivat...
"Tuo - - " Minusta tuohon olisi riittänyt vain yksi viiva?
"Kyllä - kyllä - kyllä" Tuossa en oikein ymmärtänyt viivojen virkaa.

- 25 kp'ta! Kirjoitat todella hyvin!

- Milu

Nimi: Pajutassu, Varjoklaani

02.12.2018 19:49
Pajutassu - Varjoklaani

- Tip tap, tip tap, tip tap -
Joka ikinen aamu Pajutassu heräsi tuohon samaan ääneen.
- Tip tap, tip tap, tip tap -
Ääni kuului taas. Naaras raotti silmiään varovaisesti ja nosti päänsä uneliaana. Ääni loppui heti. Jotain kummallista tässä oli; ääni kuului aina aamuisin, ja herätti Pajutassun. Kun hän heräsi, ääni loppui.
*Onko se jonkin merkki Tähtiklaanilta?*
Naaras pohti kummissaan, muttei keksinyt mitään selitystä äänen alkuperälle.
Hänen vieressään Tummalehti alkoi raotella silmiään, ja lopulta hän seisoi jo pystyssä.
”Tänään voisimme mennä keräämään yrttejä...” naaras naukui, mutta jatkoi ”eikun hetkinen, nythän on lehtikato!” Tummalehti naurahti omalle huorahdukselleen ja lähti kohti yrttivarastoa.
”Ei se mitään”, Pajutassu huokaisi ”en minä sinulle naura.”
Tummalehti käänsi päätään kohti Pajutassua, ja nyökkäsi kiitollisena.
”Milloinkahan Arpikukan pennut syntyvät?” naaras kysyi nyökättyään.
Pajutassu katsoi mestariaan innoissaan. Jos se tapahtuisi pian, hän pääsisi auttamaan ensimmäisessä synnytyksessä!
”Hei Tummalehti muuten”, Pajutassu katsoi mestariaan ”mitä Kuukivellä tapahtui?”
Tummalehti pysyi hiljaa ja yritti selvästi vaihtaa puheenaihetta. Sitten parantajan pesän suuaukolta kuului liikettä. Sisään astui Pyrysulka, hänen siniset silmät suorastaan loistivat.
”Tummalehti, voisitko tulla? Arpikukka taitaa voida pahoin”, Pyrysulka katsoi Pajutassuun jäätävästi.
Tummalehti nyökkäsi helpottuneena siitä, ettei hänen ollut tarvinnut vastata Pajutassun kysymykseen. Hän käveli kullanruskeaturkkisen Pajutassun ohi, ja pujahti Pyrysulan jäljessä ulos pesästä.
*Miksi Tummalehti oli noin hiljainen?*
Pajutassun ajatukset sinkoilivat sinne tänne. Yhtäkkiä hänen edessään seisoi hohtava kissa. Pajutassu säikähti ja hypähti taaksepäin peloissaan.
”Seis! Ei sinun tarvitse pelätä”, lempeä ääni kuiskasi niin läheltä, että naaras vingahti.
”K-kuka oo-olet?”
”Sillä ei ole väliä, etkö muka tunne minua?” lempeä ääni kuiskasi uudelleen.
”E-en, e-en a-a-ainakaan nä-nää s-ssi-sinua...”, Pajutassu vikisi.
”Älä pelkää pikkuinen. Olen Tillitassun emo, Ohdakekukka. Hän ei ole tainnutkaan kertoa minusta.” Ohdakekukka maukaisi.
”E-ei”, Pajutassu sai jotenkuten sanotuksi.
”Tulin tänne kertomaan yhden asian, josta kukaan ei tiedä, muuta kuin uhri itse. Hän ei muista tätä, sillä tämä kerrottiin hänelle hänen edellisessä elämässä. Älä anna vaativuuden lähteä, sillä muuten hänestä tulee kuoleman uhri...” Ohdakekukka alkoi hiljalleen haalistua, ja valo kadota.
”Odota! Mitä tarkoitat vaativuudella?” Pajutassu huudahti.
”Tiedät sen itse, etsi hänet!” Ohdakekukka haalistui ja haalistui, lopulta hän oli poissa.
Enää pöly leijaili ilmassa, merkkinä naaraan lähdöstä.
”V-vaativuuden?” Pajutassu toisteli Ohdakekukan sanoja.
Yhtäkkiä Tummalehti tuli pesään, ja juoksi yrttivarastolle.
”Mitä nyt?” Pajutassu kysyi.
”Arpikukka taitaa alkaa synnyttämään, tule auttamaan minua”, Tummalehti otti suuhunsa kaikenlaisia lehtiä ja pari unikonsiementä.
Pajutassu meni jo edeltä pentutarhaan. Hän näki Arpikukan makaamassa, naaras näytti selvästi kipeältä.
”Onko kaikki hyvin?” Pajutassu kuiskasi.
”E-ei...Vatsaani sattuu ihan hirveästi”, Arpikukka tuskasteli.
Sitten synnytys alkoi. Arpikukan vatsa ”kiemurteli” ja hän kirkaisi. Naaraan kumppani Kuusiturkki taisi juuri olla partiossa, joten hänkään ei ehtinyt paikalle.
”Haen sinulle kepin”, Pajutassu maukaisi, ja juuri sillä hetkellä Tummalehti kiiruhti pesään.
Pajutassu pujahti nopeasti ulos ja nappasi aukiolta yhden paksun kepin. Hän kiiruhti takaisin pentutarhaan, ja antoi kepin Arpikukalle. Ensimmäisen pennun pää näkyi jo, ja naaras puri keppiä niin, että se raksahti rikki.
”Rauhassa”, Tummalehti kuiskasi Arpikukalle ”ensimmäinen on syntynyt maailmaan. Pajutassu, ala nuolla sitä”, naaras käski.
Pajutassu alkoi nuolla kirjavaa pentua rauhallisesti. Hetkessä kaksi muutakin pentua oli syntynyt. Kaikki kolme nuolivat pentuja ripeästi.
”Pajutassu, Tummalehti!” Synkkämarjan pää kurkisti pentutarhaan ”ehtisittekö tulla? Pyrys-sulka on kuollut.”
Pajutassu lamaantui. Oliko juuri vaativa, mutta ihana kissa kuollut? Sitten hän tajusi. Se oli hänen vikansa! Hän ei ollut noudattanut Ohdakekukan ohjeita. Älä anna vaativuuden lähteä, sillä muuten hänestä tulee kuoleman uhri… Ohdakekukan sanat kaikuivat vieläkin hänen mielessään. Oliko kaikki Pajutassun vika?

//551 sanaa

Vastaus:

Oijoi... Olipa jännittävä tarina! Äkkiä vain kirjoittamaan uutta tarinaa, että pääsen eroon tästä jäänityksestä! xD Pajutassun elämässä on nyt kyllä aivan hirmuisesti mysteereitä... Mitä meinaa päällikön uni? Miksi Tummalehti ei suostu kertomaan Kuukivellä käynnistään? Mihin Pyrysulka kuoli? Odotan jännittyneenä, mitä tapahtuu seuraavaksi! :D
Teksti oli aika sujuvaa, kuvailua oli (Mutta kannattaa kyllä lisätä. :) Tarinaan pääsee helpommin mukaan, kun kuvailua on enemmän.) ja Pajutassun ajatuksiakin kuvailtiin hyvin. Tarinaasi oli mukava (ja jännittävä) lukea.
Virheitäkin tosin löytyi:
Päälauseiden väliin tulee pilkku ainoastaan, jos lauseilla ei ole mitään yhteistä tekijää. Esim. "ääni kuului aina aamuisin, ja herätti Pajutassun". Tuohon ei olisi tarvinnut pilkkua, koska lauseiden tekijä on sama (ääni). Sama toistui parissa muussakin virkkeessä.

”'Hei Tummalehti muuten”, Pajutassu katsoi mestariaan ”mitä Kuukivellä tapahtui?'” Tuo kohta olisi kuulunut kirjoittaa: ”'Hei Tummalehti muuten”, Pajutassu katsoi mestariaan, ”mitä Kuukivellä tapahtui?'” (Huomaa pilkku ennen vuorosanan jälkimmäistä osaa.) Elikkäs: Jos vuorosana katkaistaan kesken virkkeen, kuuluu sen katkaisevan lauseen jälkeen pilkku. (Koska tuosta ei saanut mitään selkoa, annan sinulle esimerkin: "Mitä luulet", hän kysyi, "tunnistaisinkohan pietaryrtin?" )

huorahdukselleen - Tarkoitit varmaan 'hourahdukselleen'
nää - näe (käytetään kirjakieltä :))

Pituutta voisit myös lisätä, mikä hoituu kuvailun lisäämisellä. Tämä oli kuitenkin ihan hyvän pituinen tarina.

- 14 kp'ta! :3

- Milu

Nimi: Myrskytassu, Taivasklaani

24.11.2018 14:02
Déjà vu... Oliko tämä déjà vu? Aivan kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin... Joku tökki hänen turkkiaan. Ensin Myrskytassu ajatteli ettei reagoisi. Ehkä häiriötekijä häipyisi, menisi takaisin nukkumaan.
Tök, tök... Hän yritti väkisin saada itsensä takaisin uneen. Aivan, hän oli juuri metsästämässä. Oi, hänen nenäänsä tulvahti ihana haju... hiiri. Hän näki sen - tök, tök...! - mikäs... mitä piti tehdä? Ai kun niin! Edessään Varjoklaanin vihamielinen soturi hän asettui taisteluvalmiuteen.
"Luovuta! Et kykene voittamaan minua!"
Vihollinen epäröi, mutta näytti silti olevan valmiina hyökkäämään... Ja samassa se hyökkäsikin! Nopeasti kuin salama kissa syöksyi eteenpäin sähisten raivoisasti.
Kukaan ei pystyisi voittamaan tuota kissaa... Paitsi Myrskytassu. Myrskytassu oli Taivasklaanin ainoa mahdollisuus, mutta hänen täytyi keskittyä.
Hän tiesi että hän saattoi väistää iskun, jos olisi tarkkana.
Hän näki kynsien lähestyvän vääjäämättömästi... Väistäminen täytyisi ajoittaa juuri oikein... - tök tök - ja suoraan silmien väliin! Taivasklaanin ainoa mahdollisuus hävisi viholliselleen, nyt peli oli menetetty!
"Mikä ihme vaivaa!" Myrskytassuäsähti ja pomppasi herättelijää mulkoilen istumaan karvat sekaisin. Kuutamotassu säpsähti reaktiosta yllättyneenä kauemmas.
"Sulla on taisteluharkat", veli vastasi epäröiden, saaden Myrskytassun nolostumaan äskeisestä käytöksestään.
"Aa." Nopeasti siistiydyttyään hän nousi kiireesti ja lähti hölköttämään ulos.
Hän huomasi päällikön ja isänsä jo odottelevan. Vähän nolostellen hän ravasi heidän luokseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pyytää anteeksi myöhästelyään, kun Yökatse sanoi ystävällisesti:
"Hyvää huomenta, Myrskytassu. Veljesi vissiin kertoi sinulle jo että sinulla on taisteluharjoitukset Kaunotassun kanssa."
"Juu..." Kaunotassun...? Hän ei tuntenut naarasta kovin kummoisesti, joten olisi kiva tutustua häneen. Hän jäi odottamaan naarasta.

Vastaus:

Kiva pieni tarina! :3 Tuo heräämiskohta oli kyllä nerokas! Kerroit todella hienosti Myrskytassun ajatuksista sekavien, jatkuvasti vaihtuvien unien aikana. Jännä miten saat näinkin lyhyen tarinan kerrottua niin hyvin!
Lyhyydestä päästäänkin siihen asiaan, jonka varmastikin jo tiedät: Pituutta, pituutta, pituutta - lisää pituutta! Tämä oli kyllä todella lyhyt tarina viime tarinaasi nähden.

"Myrskytassuäsähti ja pomppasi herättelijää mulkoilen istumaan karvat sekaisin." Tuo virke pisti silmään. (Ensinnäkin yksi välilyönti puuttui, mutta ei siitä sen enempää.) Minusta tuon virkkeen olisi voinut jakaa useampaan osaan, mikä olisi tehnyt siitä selkeämmän. Tuossa yhteen virkkeeseen on tungettu liian monta asiaa. Sitä seuranneessa virkkeessä oli puolestaan kummallinen sanajärjestys. 'Kuutamotassu säpsähti kauemmas reaktiosta yllättyneenä.' olisi ollut mielestäni selkeämpi. :)
Tarinastasi löytyi myös pari kohtaa, joihin olisin kaipaillut pilkkua. Olepa tarkkana sen että -alistuskonjuktion kanssa. ;)

Saat tästä tarinasta 8 kp'ta!

- Milu

Nimi: Sysipentu, Tuuliklaani

02.09.2018 19:04
Heräsin siihen, kun karhea kieli nuolaisi päälakeani. Avasin silmäni ja räpytin niitä kirkkaassa valossa. Katsoin ylös, ja näin emoni Taivastuulen lempeät silmät. Hän katsoi minuun ystävällisesti ja jatkoi nuolemistani. Odotin, kunnes emoni lopetti nuolemiseni. Nuosin ylös, mutta kaaduin.
"Rohkeasti vain." emoni kuiskaus kuului korvani läheltä.
Yritin uudelleen ja lopulta seisoin. Olin itsestäni ylpeä. Muut pennut heräilivät. Katsoin heitä.
"Lähdetään ulos leikkimään!"
"Hei, ensin kyllä syötte", Taivastuuli vastasi ja asettui makuulle.
Ryömin muiden pentujen sekaan ja aloin imeä maitoa. Se oli lämmintä, niinkuin koko pentutarha. Lattialla oli jotain pehmeää, kuin villaa. Saimme syödyksi ja Liskopennun johdolla ryntäsimme ulos.
"Olkaa kiltisti! Älkää häiritkö ketään!" pentutarhalta kuului huudahdus.
Juoksin Ruokopennun, Valkopennun ja Liskopennun perässä. Yhtäkkiä muut pysähtyivät, kuin seinään. Olin melkein törmätä Valkopentuun.
"Miksi pysähdyimme?" katsoin edessämme olevaa Liskopentua.
"Edessämme on pesä", Liskopentu maukui.
*Jännää*, Sysipentu ajatteli ja kurkisti Valkopennun takaa.
Edessä oli suuri pesä, ja suuaukolla heitä katsoi isompi kissa.
"Hei! Minä olen Rusakkosydän, teidän isänne." iso kissa vastasi.
"Minä olen Sysipentu, tässä on Valkopentu, tämä on Ruokopentu ja tässä on Liskopentu." kerroin innoissani, mutta noloistun. *Kyllähän isäni tietää varmasti nimemme*
Rusakkosydän naurahti ja kuiskasi: "Haluatteko mäyränselkään?"
"Kyllä", Ruokopentu huudahti ja loikkasi isänsä selkään.
"Malttia, malttia", Rusakkosydän nauroi.
Nousin varovasti isäni selkään ja hän lähti kuljettamaan meitä ympäri leiriä. Näin paljon pesiä ja Rusakkosydän vei meidät yhdelle pesistä.
"Tämä on klaaninvanhimpien pesä", Rusakkosydän esitteli.
Katsoimme ihmeissämme suurta pesää ja halusimme sisään, mutta isämme ei antanut.
"He nukkuvat. Klaaninvanhimmat vihaavat sitä, jos heitä häiritsee kesken torkkujen."
"Mutta haluan", Ruokopentu vinkui.
"Huomenna sitten", Rusakkosydän vastasi.
Hän lähti kantamaan meitä kohti isoa pesää, joka oli tietysti pentutarha. Matkalla näin myyrää syövän kissan.
"Hei Kaniturkki!"
"Hei, onkos tuossa pentusi", Kaniturkiksi kutsuttu kissa uteli.
Rusakkosydän nyökkäsi ja kiikutti meidät pentutarhan edustalle. Hän laski meidät maahan.
"Jäädään leikkimään!" Valkopentu ehdotti.
"Mahtava idea", Sysipentu naukaisi.

Latasin potkua leikkitaistelussa. Pamautin Liskopentua leukaan. Naurahdin ja hyppäsin tämän päälle.
"Hei!" Liskopentu ulvoi.
Tein voltin ja kierähdin kohti Valkopentua.
"Nyt saat kynsistä", Valkopentu hypähti kohti Sysipentua.
Hyppäsin sivulle ja nauroin, kun Valkopentu rojahti maahan vatsalleen. Hyppäsin hänen päälleen ja paljastin pienet kynteni. Tarrasin veljeni paksuun turkkiin kiinni. Hän murahti ja hyppäsi ilmaan. Lensin kaaressa ilman halki, ja tupsahdin maahan. Murisin Valkopennulle, joka nauroi kauempana. Näin hänen silmissään riemun.
*Kyllä minä sinut vielä päihitän*, Sysipentu ajatteli ja loikkasi kohti Valkopentua kynnet ojossa. Tämä yllättyi ja kaatui maahan. Vedin tupon irti hänen paksusta turkistaan. Naurahdin ja vedin kynteni sisään. Valkopentu katsoi minua ilkikurisena. Huomasin hänen olevan iloinen, ei vihainen.
"No, myönnätkö hävinneesi?"
"Myönnän", Valkopentu murahti vastauksensa ja yritti esittää vihaista. Nauroin hänen hassulle ilmeelleen.
"Pennut, tulkaahan nukkumaan!" Taivastuuli huudahti.
Juoksimme pentutarhaan ja asetuimme emomme viereen syömään. Makuualusta oli pehmeämpi kuin aamulla, seiniin oli selvästi myöskin lisätty pehmustetta. Imin maitoa ja nautin sen mausta.
Lopulta olimme kaikki syöneet ja asetuimme Taivastuulen viereen iltapesulle. Hän aloitti tällä kertaa Liskopennusta, joka yritti keinolla millä hyvänsä päästä pois.
"Rauhoitu. Et ikinä pääse pois, jos riuhdot tuolla tavalla." Taivastuuli ärähti.
Liskopentu lopetti pyörimisensä, kuullessaan hänen äänensävynsä. Seuraavaksi hän pesi minut. Asettauduin mukavasti istumaan ja annoin karhean kielen sukia minua. Tuntui, kuin hetki olisi kestänyt vain silmänräpäyksen. Seuraavaksi oli Ruokopennun vuoro. Katselin, kuinka emon karhea kieli suki veljeni turkkia, hellin, rauhallisin vedoin.
Viimeiseksi oli Valkopennun vuoro, jonka pesemisessä meni pisimpään, sillä hän oli jotenkin onnistunut saamaan takiaisia turkkiinsa.
"Valmista." emomme ilmoitti ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua. Huokaisin helpotuksesta ja asettauduin makuusijalla makaavan Taivastuulen viereen. Taivastuuli, Ruokopentu, Liskopentu ja Valkopentu vierelläni nukahdin uneen.

Avasin silmäni. Näin edessäni kissan. Säikähdin ja hypähdin taaksepäin.
"Seis! Älä pelkää, olen Tähtiklaanin kissa ja tulin kertomaan sinulle tärkeän asian."
Pysähdyin ja kuuntelin.
"Sysipentu, nimeni on Osmankääpilehti."
Nyökkäsin ja mietin nimeä. *Ompa aika outo nimi*
"Se jota luulet oikeaksi, on väärää. Sinun pitää miettiö tarkasti, millaiseksi kissaksi kouluttaudut. Vielä suuri valinta sulle tulee.
Kun olet päättänyt, toinen päätös edessä on, kumman heistä otat? Seuraa sydäntäsi, Sysipentu", Osmankääpilehti maukui ja katosi. Samalla hetkellä Sysipentu avasi silmänsä ja huomasi olevansa pentutarhassa. Hän näki muiden jo heränneen ja olevan suittavina. Hän meni odottamaan vuoroaan ja mietti samalla Osmankääpilehden sanoja.

//Tiedän, tämä on aika lyhyt, mutta tuo oli mielestäni hyvä kohta lopettaa. En ole varma onko siinä 300 sanaa, mutta toivon. No, siinä oli ensimmäinen tarina Sysipennulla. Kirjoitan varmaan pian myös Pajutassulla.

Vastaus:

Olipa ihana tarina! Ja olihan tällä ihan mukavasti pituutta! :) Osasit kertoa todella hyvin pennun näkökulmasta. Se kuinka ihmeelliseltä pelkkä pesä pennuista vaikutti, oli jotenkin todella hellyttävää. <3 Ja voi, kuinka ihana isä nelikolla on. x)
Virheitä oli todella vähän - propsit sille! Muutama virhe kuitenkin löytyi:
"...muut pysähtyivät, kuin seinään" En oo varma laitoitko tohon ihan tarkotuksella tarkotuksella pilkun. Varsinaisessa sanonnassa sitähän ei tarvitsisi, mutta tuossa tulee hiukan erilainen painotgus sanoille, joka vastaa suunnilleen samaa kuin "...muut pysähtyivät - kuin seinään"
Monessa vuorosanassa esiintyi myös virhe, josta olen aiemminkin huomauttanut; Pisteeseen päättyvät vuorosanat kirjoitetaan näin: '"Rohkeasti vain", emoni kuiskaus kuului korvani läheltä.' (Huomioi pilkku!)
Osmankääpilehden nimen kuului kaiketi olla Osmankäämilehti.
sulle - sinulle (Käytämme tarinoissa kirjakieltä. :) Varsinkin jos koko muu tarina on kirjoitettu kirjakielellä.)
Ja niin kuin kirjoitan suunnilleen jokaisen tarinan arvioon: Lisää kuvailua! xD

Mitähän Tähtiklaanin kissan ennustus mahtaa tarkoittaa? Jännää on! :D
Saat tästä stoorista 18 kp'ta!

- Milu

Nimi: Pajutassu, Varjoklaani

18.08.2018 13:09
"Tillitassu, herää!" Pajutassu seisoi oppilaiden pesässä. "Mitä?" Tillitassu nosti unisena päätään.
"Lähdet mestarisi kanssa reviirikierrokselle."
Sen kuultuaan Tillitassu hyppäsi vuoteeltaan, kuin tykin kuula ja juoksi Pajutassun ohi. "Hänellä taisi olla kiire." kuului uninen naukaisu. Pajutassu käänsi toista korvaansa, mutta kuuli lopulta vain kuorsausta, joten lähti Tillitassun perään. Aukiolle päästyään hän huomasi Tillitassun ja tämän mestarin sisäänkäynnillä. "Pajutassu! Me lähdemme nyt." Tillitassun häntä heilahti. Pajutassu nyökkäsi ja tassutteli tuoresaaliskasalle. "Hei Pajutassu." naaras hätkähti kuullessaan Suotähden äänen. Naaras kääntyi ja kohtasi päällikön katseen.
"M-mitä?"
"Tule pesääni. Tummalehti on jo siellä." Pajutassu katsoi epävarmana päällikköä, mutta lähti kuitenkin tämän perässä kohti pesää.

Pesän sisällä oli kotoisaa ja lämmintä. Pajutassu katseli ympärilleen lumoutuneena, mutta havahtui Tummalehden hännän kosketukseen. Pajutassu istuutui mestarinsa viereen ja alkoi kuunnella Suotähteä. "Näin kummallisen unen", päällikkö katsoi parantajia vakavasti. "Unessa kaksi kissaa taisteli ja kuulin sanat: Oikeutemme on asua täällä, mutta kaikki vielä muuttuu." päällikkö katsoi kysyvästi parantajiin ja sitten pesänsä seiniin. Tummalehti näytti mietteliäältä. "Minulla ei ole valitettavasti tietoa. Voisin käydä vaihtamassa unia Tähtiklaanin kanssa." naaras katsoi Pajutassuun ja sitten päällikköön.
"Pajutassu, otatko vastuun sillä aikaa sairaista?" Suotähti kysyi. Pajutassu katsoi hämillään päällikköä, mutta nyökkäsi kuitenkin. "Hienoa."
"Lähden nyt. Pian on jo aurinkohuippu." Tummalehti kääntyi lähteäkseen. Pajutassu teki samoin, mutta htäkkiä päällikkö naukaisi: "Odota Pajutassu. Minulla on sinulle vielä muutakin asiaa."
Pajutassu hätkähti ja kääntyi varovaisesti kohti Suotähteä. "No?"
"Oletko aivan varma Tillitassun uskollisuudesta?" päällikön ääni oli kireä. Pajutassu säikähti hieman, mutta nyökkäsi myönteisesti.
"Anteeksi. Olen vain hermostunut, mitä muut klaanit sanovat kokoontumisessa."
Pajutassu muisti juuri yhden asian. Hän joutuisi lähtemään kokoontumiseen yksin. "Voit poistua."
Pajutassu nyökkäsi ja peruutti ulos pesästä.

Suotähti johti klaaniaan kokoontumiseen. Pajutassu käveli Viiltonenän vieressä, koska Tummalehti oli lähtenyt Kuukivelle. Viiltonenä katsoi Pajutassua ilmeellä, josta ei voinut tulkita mitään. Pajutassu siirtyi vähän taaeammas. Hän tyytyi kävelemään oppilaiden kanssa. Suotähti johdatti heidät kohti tunnnelia, jonka kautta he menivät kokoontumiseen. Tunnelissa oli aika pimeää ja Pajutassu käveli kokoajan Tillitassun vierellä. "Ei hätää. Minä suojelen sinua." kolli naukui.
*En minä mitään suojelua tarvitse* Pajutassu ajatteli, mutta tyytyi kävelemään Tillitassun vierellä. Yhtäkkiä kuunvaloa näkyi edessäpäin. He olisivat pian perillä!

Nelipuulla oli hiljaista. Vain Myrskyklaani oli tullut. Sitten yht'äkkiä pensaasta ryntäsi Tuuliklaanin sotureita. Pian heidän jälkeensä Jokiklaani tuli. "Missä Taivasklaani viipyy?" kaikki alkoivat käymään hermostuneiksi. Sitten Taivasklaanin sotureita alkoi ilmestyä. Kissat rentoutuivat ja päälliköt hyppäsivät Puhujankivelle. Suotähti aloitti: "Meillä on uusi parantajaoppilas, Pajutassu. Hän on täällä yksin, koska Tummalehti jäi leiriin."
Kaikki alkoivat huutamaan Pajutassun nimeä ja hän meni hämilleen. "Miksi Suotähti ei kertonut totuutta?" Tillitassu kuiskasi parantajaoppilaalle. "Ehä siksi, että muut eivät ihmettelisi." Pajutassu kuiskasi.
"Olkaa hiljaa. Suotähti jatkaa." Tillitassun mestari sihahti.
Oppilaat vaikenivat ja käänsivät katseensa päälliköihin. "Meillä on myös uusi oppilas, Tillitassu." Suotähti maukui ja antoi Jokiklaanin päällikölle vuoron puhua. Kaikki huusivat Tillitassu n nimeä, myös Pajutassu.

Varjoklaani oli palaamassa takaisin reviirilleen Suotähden johdolla. He tassuttelivat tunnelissa ja oli vielä pimeämpää. Pian he pääsivät reviirilleen.

Kun Pajutassu meni pesäänsä, hän huomasi Tummalehden nukkumassa. Hän käpertyi mestarinsa viereen ja päätti kysyä seuraavana aamuna, mitä Kuukivellä oli tapahtunut.

Vastaus:

Erittäin hyvä tarina! Oli mukava ja helppo lukea, eikä virheitäkään juuri ollut. Ainoastaan muutama huolimattomuusvirhe. Tätä lukisi mieluusti pidemmissäkin pätkissä!
Loistavaa, että muistit kirjoittaa tämän tarinan imperfektissä. Muista kuitenkin vaihtaa riviä, kun puhuja vaihtuu, niin saat tekstistä selkeämmän. Ja lisäksi: Ohjeissa tosiaan mainitaan, että kokoontumisista mainitaan blogissa. On mukavampaa, kun kokoontumiset ovat yhdessä sovittuja. Jos toivot kokoontumista, voit pyytää chatissa tai liittyneiden vieraskirjassa sen järjestämistä. Muista sitten ensi kerralla. :)
Voisit kyllä lisätä tarinoihisi kjuvailua. Kuvailun kohteita ovat esim. ympäristö, kissojen liikkeet ja ilmeet, päähenkilön ajatukset jne. Kuvailu elävöittää tarinaa ja päästää lukijan tutustumaan paremmin päähenkilöön.
'"...otatko vastuun sillä aikaa sairaista?"' Tuo kysymys oli mielestäni kummalisesti muotoiltu. Olisi ehkä kuulostanut paremmalta, jos sen olisi ilmaissut '"...otatko sillä aikaa vastuun sairaista?"'
Lisäksi voisit kiinnittää huomiota vuorosanoihin:
"(pisteeseen päättyvä vuorosana)", (subjekti ja predikaatti).
Muita virheitä en tarinastasi oikeastaan löytänyt - mitä nyt jotain huolimattomuusvirheitä. Kuvailua siis lisää ja eri puhujien vuorosanat omille riveilleen, niin tarinoidesi laatu paranee entisestään. :)
~ 16 kp'ta

- Milu

Nimi: Naamio, erakko

15.08.2018 22:03
Hiljaiset askeleet kuuluivat pimeältä ja likaiselta kujalta. Oli aurinkoinen päivä ja useat kissat nauttivat siitä kunnolla. Syksy olikin tulossa, joten oli täydellinen hetki nauttia viimeisistä lämpimistä päivistä. Monet juttelivat ja maukuivat kaikessa rauhassa. Jossain syvällä metsän uumenissa mestari torui oppilasta ja päälikkö vaihtoi kieliä erään soturin kanssa. Pieni kolli ei kuitenkaan tiennyt vielä mitään klaaneista. Hän vain tiesi yrittävänsä selviytyä.
Hän oli Naamio, pieni pentu joka ei tiennyt miten elämässä voisi pärjätä. Hänen emonsa oli kuollut jo aikoja sitten, eikä isästä ollut tietoakaan.
Naamio omisti hiekan värisen turkin, ja ruskean läikän kasvojen keskellä. Jotkut kutsuivat häntä komeaksi, toiset rumaksi mutta kissa ei välittänyt siitä yhtään.
Naamio varoi askeleitaan, koska pelkäsi että joku tulisi hänen kimppuunsa. Niin olikin jo käynyt ja kolli pystyi vieläkin tuntemaan selässäänsä olevat haavat vaikka tapahtuneesta oli jo aikaa.
Kissa meni varovaisesti pois kujan pimeydestä valoon nurmikolle ja katseli eteensä mielenkiintoisena. Hänen vieressäänsä oli kaksijalkojen aitoja, mutta niistä kolli ei välittänyt yhtään.
Edessäpäin oli se metsä, jossa asui muiden kissojen mukaan hirveitä petoja jotka söivät luita. Kaikki kotiväen omistavat kissat pysyivät siitä kaukana, mutta erakot tuskin välittivätkään siitä, vaikka varoivatkin askeliaan sinne tullessaan.
Naamio ei kuitenkaan pelännyt, vaan oli utelias näkemään, miltä sellaiset hirviöt näyttäisivät. Olisivatkohan ne valtavia kuten koirat vai omistaisivatkohan ne terävät hampaat?
Huomaamattaan kissa siirsi pienen tassun toisen eteen pehmeällä nurmikolla kunnes oli aivan metsän lähellä. Jos olisi ottanut vielä yhdenkin askeleen, olisi törmännyt puuhun. Kolli nuuhkaisi hieman ilmaa. Ihana turmelematon tuoksu täytti Naamion ilolla. Hän saattoi muistaa kuinka oli painautunut emonsa viereen pienempänä....
”Sinuna en menisi tuonne.”
Naamio käänsi päätänsä varovaisesti ja jähmettyi. Hänen takanaansa oli iso, oranssi kissa joka hymyili ystävällisesti.
”Siellä asuu kissoja, jotka eivät pidä vieraista.”
Naamio katsoi kollia varovaisesti ja huomasi paljastaneensa kyntensä. Oranssi kissa katsoi suoraan kollia ja naurahti hieman.
”Minun kimppuuni ei kannata hyökätä, pentu. Voisit kuolla varmasti yhdestä iskusta, kun olet noin laiha.”
Naamio murahti vihaisena. Oli hän laiha tai pullea, ei kollille pärjäisi kukaan!
”Ihan rauhallisena nyt”, kolli sanoi esittäen huolestunutta. ”Olen muutes Mandariini, ja sinä olet?”
”Naamio”, naukui pentu ja istahti varovaisena maahan. Kissan kynnet menivät itsestään piiloon ja häntä liukui kuin käärme kissan jalkojen juureen. Pentu katsoi jännittyneenä ja totisena kollia suoraan silmiin.
Mandariini katsoi uteliaana pentua ja kouhautti olkiaan.
”Toivottavasti otat neuvoni tosissasi. Onnea selviytymiseen.”
Muuta sanomatta oranssi kolli kääntyi ja lähti hyräillen kohti kujaa. Naamio pystyi vain ihmetteli, mitä järkeä oli tulla puhumaan jos sanoi vain muutaman sanan. Hän katsoi hetken tassujaansa ja teki päätöksen.
”Odota!”
Mandariini pysähtyi kujan eteen ja käänsi päätänsä kyseliäästi suoraan päin Naamiota. Ruskea kolli kipitti hämmästyneenä valinnastaan suoraan ison oranssin kissan jalkojen juureen. Hän katsoi suoraan ylöspäin erakkoon.
”Voisitko opettaa minulle, kuinka selviytyä?”

//Tiedän, tämä on todella lyhyt, mutta tuo hetki tuntui sopivalta kohdalta lopettaa.

Vastaus:

Ehkä hiukan lyhyt, mutta muuten aivan mahtava tarina! Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi! Naamio on kyllä ihana kissa. En malta odottaa, millaiseksi nuorukainen tuosta kehittyy! x3 Ja Mandariini... Rakastan Mandariinin luonnetta! Kuvailit todella hyvin kaksijalkalaa, ulkopuolisten kissojen ajatuksia klaaneista ja eri kissojen luonteita. Tarinaa oli helppo ja mukava lukea, eikä virheitäkään juuri ollut. Lähinnä vain puuttui pilkkuja.
'...katseli eteensä mielenkiintoisena.' Tästä saa käsityksen, että Naamio itse on mielenkiintoinen. (Ei sillä, etteikö olisi xD) Tarkoitit kuitenkin varmaan '...katseli eteensä kiinnostuneena.'
takanaansa - takanaan/takanansa
tassujaansa - tassujaan/tassujansa

Odotan innolla jatkoa! Saat tästä 18 kp'ta!

- Milu

Nimi: Pajutassu, Varjoklaani

14.08.2018 17:26
"Herätys!" naaras kuulee vierestään kuiskauksen. "M-mitä?" naaras nostaa päänsä yhtäkkiä ylös. Kun hän on hetken räpytellyt silmiään, hän huomaa vieressään mestarinsa Tummalehden. "Lähdemme keräämään yrttejä."
Mestarinsa naukaisun kuultuaan Pajutassu alkaa nopeasti sukimaan itseään. "Rauhoitu", hänen mestarinsa naukaisi huomattuuan oppilaansa hädän. "Ei meillä ole mikään kiire."
*Huh, onneksi*, Pajutassu ajattelee ja jatkaa sukimistaan rauhallisemmin.

"Pian tulee lehtisade, joten kerätään yrttejä ennen sen tuloa." Tummalehti naukaisee. Pajutassu nyökkää ja katsoo lentelevää perhosta. "Oho, astuin melkein tuon kissanminttutukon päälle." Pajutassu hypähtää taaksepäin huomattuaan yrtit. Tummalehti nyökkää rauhallisesti ja katkaisee yrtin varren. Pajutassu katselee, kun parantaja katkaisee vielä neljä vartta ja ottaa ne suuhunsa. Sitten hän lähtee mestarinsa perässä tassuttelemaan kohti raunioyrtin kasvupaikkaa. "Otapa sinä tuosta raunioyrttiä." Tummalehti nyökkää kohti yrttejä. Pajutassu nyökkää ja alkoo katkomaan varsia. "Ota vain vähän," Tummalehti puhuu epäselvästi, kun hänellä on yrttejä suussa. "Meillähän on sitä jo aika paljon." Pajutassu saa työnsä päätökseen ja sitten hän lähtee tassuttelemaan kohti leiriä mestarinsa kanssa. Yhtäkkiä hän kuulee askelia edestään. "Mitä..." Tummalehden lause jää kesken, kun heinien kätköistä juoksee esiin kissa. "Apua! Löysin kissan ja se on haavoittunut, ja todella pahasti." kissa huudahtaa. "Missä hän on?"
Kissa lähtee viemään heitä kohti ukkospolkua. Pian Pajutassu näkee ukkospolun vieressä makaavan kissan. Kissa on veressä ja hänen toinen silmänsä on poissa. Tummalehti tassuttelee kissan luo. "Hmm...Tuoksuu kotikisulta." parantaja toteaa. Hän viittoo hännällään pyytäen Pajutassua lähemmäs. Pajutassu tassuttelee haavoittunutta kissaa jalat täristen. Hän huomaa koiranjätöksen kissan läheisyydessä. "Luulen, että koira on raadellut häntä." parantajaoppilas toteaa. Tummalehti nyökkää tutkiessaan kissaa. "Mistä niin päättelet?" heidät kotikisun luokse tuonut kissa kysyy. "Haistoin ja näin koiranjätöksen."
Kissa näyttää nolostuneelta, mutta nyökkää. "Pajutassu, yritä etsiä hämähäkinseittiä. Tuo sitä niin paljon, kuin pystyt kantamaan." parantaja naukaisee ja jatkaa kotikisun tutkimista. Pajutassu nyökkää ja tassuttelee kohti puunrunkoa. Pian hän huomaakin hämähäkinseittiä vanhan, sammaleisen ja lahon puunrungon läheisyydellä. Hän laittaa sitä turkkiinsa ja palaa kotikisun, kotikisun luokse tuoneen kissan ja parantajan luo. "Tässä." Pajutassu antaa Tummalehden ottaa turkistaan kaiken hämähäkinseitin. Tummalehti saa kotikisun haavat paikattua ja naukaisee: "Viedään hänet leiriin."
Pajutassu ja kotikisun luokse tuonut kissa auttavat Tummalehteä saamaan haavoittuneen kissan hänen selkäänsä. He lähtivät aika vaivalloisesti kävelemään kohti leiriä.

"Mitä on tapahtunut?" kysymyksiä satelee joka puolelta. Kissat tungeksivat Tummalehden, Pajutassun ja kotikisun ympärillä. Tummalehti ja Pajutassu eivät vastanneet kysymyksiin, vaan veivät potilaan parantajan pesään.
"Hän tuoksui kotikisulle." joku naukaisee.
"Miksi kukaan ei kerro meille mitään?" kissat huudahtelevat.
Pajutassu tuo Tummalehdelle hänen pyytämiään yrttejä. "Kiitos. Laitetaan hänet nyt tuohon." Tummalehti alkaa siirtämään potilasta kohti Pajutassun tekemää sammalvuodetta. Yhtäkkiä kotikisu avaa yhden ainoan silmänsä ja hyppää säikähdyksestä melkein ilmaan. "K-k-ketä te olette?" kotikisu katsoo arasti parantajiin. "Rauhoitu, lepää vain siinä. Autamme sinua. Olen Varjoklaanin parantaja Tummalehti ja tässä on oppilaani Pajutassu." hänen mestarinsa naukaisee rauhallisesti. Kotikisu katsoo peloissaan klaanikissoja, mutta lopulta hän sulkee silmänsä ja nukahtaa. "Menehän hakemaan tuoresaalista, niin minä ilmoitan päällikölle tapahtuneesta." Tummalehti tassuttelee kohti parantajan pesän sisäänkäyntiä ja pujahtaa ulos. Pajutassu odottaa hetken ja varmistaa vielä, että potilas nukkuu ja lähtee sitten hakemaan tuoresaalista. Hän tassuttelee tuoresaaliskasalle ja huomaa uteliaita katseita sieltä sun täältä. Hän valitsee itselleen hiiren, mestarilleen sammakon ja potilaalle pulun. Naaras vie saaliit takaisin pesään. "Minulla on hieman nälkä ja jano." kotikisu ilmoittaa.
"Toin sinulle ruokaa. Maista pulua. Se on herkullista", Pajutassu työntää pulua kohti kotikisua. "Haen sinulle vettä."
Pajutassu hakee sammalta ja lähtee etsimään vettä.

Kotikisu syö vielä puluaan, kun Pajutassu palaa. *Hyvä että hänelle sentään maistuu ruoka* naaras naukaisee mielessään. "Tässä sinulle vettä." Pajutassu naukaisee ja pudottaa märän sammalen kotikisun eteen. "Kiitos." hän kuiskaa ja alkaa juoda ahneesti. Pajutassu katsoi tyytyväisenä potilasta ja huomasi mestarinsa pujahtavan sisään pesään. "Toin sinulle sammakon ja otin itselleni hiiren." naaras nyökkää kohti riistoja. Tummalehti nyökkää kiitollisena ja asettuu syömään. Pajutassu asettuu Tummalehden viereen ja alkaa syömään. *Ihanaa, miten maukasta* naaras ajattelee. Tummalehti saa sammakon syödyksi ja nousee. "Siivoan yrtinjäännökset." tämä naukaisee ja alkaa lakaista hännällään roskia ja yrtinjäännöksiä maasta. Naaras saa hiiren syösyksi loppuun ja alkaa auttamaan mestariaan. Kotikisu katselee heidän puuhiaan ja huokaa: "Haluaisin olla klaanikissa." kotikisu katselee vieläkin heidän puuhiaan. Tummalehti ja Pajutassu vilkaisevat toisiaan ihmeissään, mutta jatkavat töitään. "Näin, valmista." naaras toteaa ja alkaa sukimaan itseään. Pajutassu huomaa potilaan vääntelehtivän. "Mikä sinulla on?"
"Haluaisin tehdä tarpeeni", kotikisu jatkaa vääntelehtimistä. "Missä täällä olisi hiekkalaatikko, jossa voisin käydä?"
Pajutassu hämmästyy. "Mikä hiekkalaatikko?"
"Se, missä käymme tarpeilla." kotikisu vastaa.
"Meillä ei ole mitään ihme hiekkajuttuja, mutta voit käydä tarpeidentekopaikalla." Tummalehti naukaisee oppilaansa puolesta. Pajutassu nyökkää ja naukaisee: "Tule, voin viedä sinut sinne." naaras nousee ja huomaa myös kotikisun nousevan. He pujahtavat ulos sisäänkäynnistä ja tupsahtavat aukiolle. Pajutassu lähtee viemään kotikisua kohti tarpeidentekopaikkaa. "Tuolla se on." Pajutassu maukuu ja osoittaa hännällään kohti pensasta, jonka vierestä lähtee pieni tunneli. "Kiitos." kotikisu juoksee nopeasti tunneliin. Pian hän palaakin jo takaisin. He tassuttelevat hiljaisuuden vallitessa kohti parantajan pesää. "Mikä on nimesi?" Pajutassu kysyy yhtäkkiä. "Minulla ei ole varsinaista nimeä, mutta kutsu minua vaikka Tilliksi." kotikisu naukaisee nolostuneena. Pajutassu nyökkää ja pujahtaa sisään parantajan pesään. "Hei Pajutassu ja kotikisu!" Tummalehti huudahtaa nähtyään heidät. "Voit kutsua minua Tilliksi, jos sopii." Tilli naukaisee. Tummalehti nyökkää ja jatkaa yrttien lajittelemista. Tilli käy makuulle sammalvuoteelleen ja nukahtaa melkein heti. *Olisi mahtavaa, jos hänestä tulisi soturi* Pajutassu ajattelee. Hän kuulee Tillin kehräävän, ja uskoo tämän näkevän unta. "Arvatkaa mitä?" kotikisu nostaa päänsä, kuin taikaiskusta. "No?" Tummalehti kysyy ja jatkaa yrttien lajittelua. "Näin unta, että minusta tuli soturi ja nyt olen päättänyt, että haluan klaanikissaksi." Tilli ilmoittaa. Tummalehti naurahtaa, mutta nyökkää. "Hyvä idea. Mene ilmoittamaan heti Suotähdelle."
Pajutassu näkee kuinka Tilli jännittyy, mutta kuitenkin lähtee.

"Tillitassu! Tillitassu!" Pajutassu huutaa juuri nimetyn oppilaan nimeä. Tillistä oli tullut Varjoklaanin oppilas. "Mahtavaa!" Pajutassu koskettaa nenällään uuden oppilaan nenää. "Kiitos," hän kuiskaa. "kiitos kaikesta."

Vastaus:

Hyvän pituinen tarina ja jännitystäkin oli. Pajutassu ja Tummalehti tekevät kyllä loistavaa yhteistyötä! Aivan ihana mestari-oppilas -suhde. :3 Ja kiva, että Pajutassu sai Tillitassusta heti kaverin! Mutta sitten niihin virheisiin:
Ensinnäkin: Täällä tarinat kuuluu kirjoittaa imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. Toiseksi eri kissojen vuorosanat olisi hyvä laittaa omalle rivilleen, sillä se tuo tekstiin selkeyttä ja omalta osaltaan kertoo lukijalle, kuka puhuu. Vuorosanoissa oli myös pieniä virheitä;
"Pian tulee lehtisade, joten kerätään yrttejä ennen sen tuloa." Tummalehti naukaisee.
Oikeasti se kuuluisi kirjoittaa
"Pian tulee lehtisade, joten kerätään yrttejä ennen sen tuloa", Tummalehti naukaisi.
Osassa vuorosanoista oli kuitenkin kirjoitettu oikein.
Minua jäi myös häiritsemään kissa, joka toi parantajan ja tämän oppilaan Tillin luokse. Kissasta kun ei kerrottu mitään muuta kuin että se on kissa. Ei sukupuolta tai ulkonäköä, mutta minusta olisi ollut erityisen tärkeää kertoa edes se, oliko kissa varjoklaanilainen, joku ohikulkumatkalla oleva erakko vai kenties kotikisun ystävä.
läheisyydellä - läheisyydessä
Muutama huolimattomuusvirhekin löytyi, mutta muuten hyvä tarina. Saat tästä stoorista 15 kp'ta!
Haluatko muuten, että lisään Tillitassun Varjoklaaniin?

- Milu

Nimi: Myrkytassu, Taivasklaani

12.08.2018 13:34
"Myrskytassu! Herää", nimeltä mainittu kolli kuuli nimeään kutsuvan kuiskauksen. "Herää, laiskiainen!
Myrskytassu raotti silmiään raukeasti ja kohtasi siniset, innostuneet silmät suunnilleen kymmenen sentin päästä omistaan. Hän säpsähti ja huitaisi etukäpälällään veljensä päätä leikkisästi.
"Hei!" Kuutamotassu naukaisi pilke silmäkulmassa. "Älä nyt hakkaa!"
"Väistä vähän", siniturkkinen kuiskasi ja nousi istumaan toisen siirryttyä. Hän vilkaisi ympärilleen. ”Nythän on yö”, hän tajusi ja kysyi epäileväisenä: ”Mitä sinulla oikein on mielessäsi?”
”Epäiletkö arviointikykyäni?” Kuutamotassu tiukkasi pilke silmäkulmassa. ”Ajattelin lähteä tapaamaan Hiekkaa ja Kuuta. Tuletko mukaan?”
Myrskytassu siristi silmiään miettiväisenä. Viimein hän päätti: ”Kunhan ei jäädä kiinni. Isä ja Lintutähti suuttuisivat meille hirveästi.”
”Joo, pidetään varamme. Tule.”
”Mitenkähän pitkällä yö on?”
”Minä olen valvonut koko ajan, kävin varmistamassa että kaikki nukkuvat. Itse olet koisannut suunnilleen tunnin verran”, Kuutamotassu vastasi. Hän lähti veli perässään hiippailemaan kohti pesän suuaukkoa, varmistaen ettei kukaan huomannut heitä. ”Nyt hiljaa”, hän sihahti ja vilisti äänettömästi aution leiriaukion poikki. Myrskytassu vilkaisi ensin varovasti ympärilleen ja seurasi sitten vikkelästi. He pääsivät helposti piikkihernemuurin luo ja pujahtivat sitten sen tunneliin. He vilistivät ulos ja juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.
Myrskytassu kiri toisen edelle ja vilkaisi taakseen virnistäen. ”Vauhtia töppösiin, kilpikonna!”
”Hah!” mustaturkki tuhahti ja mulkaisi häntä leikillisesti. ”Meikäläinen on kuule nopeampi!”
Myös Kuutamotassulla oli tuuliklaanilaista verta suonissaan, mutta Myrskytassulla oli pidemmät jalat. Hän oli aavistuksen Kuutamotassua nopeampi, ja toinen tiesi sen, mutta jaksoi aina yrittää voittaa hänet juoksemisessa.
Joskus Myrskytassu joutuikin juoksemaan ihan tosissaan pysyäkseen edellä, mutta nyt ei ollut sellainen hetki.
He molemmat olivat väsyneitä, edellinen päivä oli imenyt mehut. Heidän kilpalaukkansa vaihtui lopulta rennoksi raviksi. He kävelivät vierekkäin, eikä kumpikaan jatkanut enää kilpailua.
”Onni ettei kaksijalkala ole kaukana”, Myrskytassu huomautti huohottaen vieläkin. Kuutamotassu tuhahti epäileväisenä ja vastasi:
”Enpä tiedä onko se niin onni…”
Myrskytassu kohautti harteitaan. Ei kaksijalkala hänestä mikään niin ikävä paikka ollut, vaikkei hän voisi ikimaailmassa muuttaa sinne, kuten Kuu ja Hiekka. Kuutamotassulla tuntui olevan aika paljonkin vastahakoisuutta kaksijalkalaa ja etenkin kotikisuja kohtaan, eikä Myrskytassu voinut ymmärtää syytä. Mustaturkkinen Kuutamotassu inhosi omasta puolestaan myös erakoita ja kaikkea, mikä ei liity klaanikissoihin, mutta Hiekka ja Kuu olivat poikkeus.
Kaksikko tapasi sisarpuolensa ensimmäisen kerran vasta vuodenaika sitten, kun oli lehtikadon ja hiirenkorvan välinen aika. Silloin he saivat tietää heistä, ja lähtivät etsimään sukulaisiaan kaksijalkalasta. He olivat olleet vasta
Kumpikin pelkäsi aluksi kohtaamista, etenkin sitä, miten heihin suhtauduttaisiin. Ensikohtaaminen oli kuitenkin suopea, ja he kokivat ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta ladossa vähän matkaa kaksijalkalan keskipisteestä.
Kuu oli ollut erittäin iloinen ja yllättynyt tapaamisesta, mutta Hiekka oli vähemmän vastaanottavainen.
Myrskytassu sai kollista sen käsityksen, että hän oli aina yhtä ärsyttävän ylimielinen ja kerskaileva, mutta ei niin ollut, ja sen he huomasivat parin tapaamisen jälkeen.
Kun klaanikissat palasivat klaaninsa pariin, heitä odotti huolestunut joukko uteliaita mutta myös vihaisia kissoja. He saivat läksytykset etenkin päälliköltä ja isältään, ja vaikka nuhteista ja vannottamisista noussut kohu oli ehtinyt vasta laantua, he karkasivat jälleen kaksijalkalaan; tällä kertaa yöllä. Kukaan ulkopuolinen ei saanut asiaa selville.
”Me ollaan jo Korkeamännyillä”, Kuutamotassu naukui rikkoen äänettömyyden.
”Njaa…”, toinen vastasi poissaolevana.
Kun he seuraavan kerran menivät tapaamaan erakoita, oli hiirenkorvaa jatkunut jo aimo tovi.
Oli siis yö, kuten tälläkin kerralla. He juoksivat suuren osan matkasta, ja ladolla hiippailleet sisään. Heidät oli pysäyttänyt suuri, raidallinen, uhkaava kissa. Se oli käskenyt heitä poistumaan, ja kauhun vallassa pennut olivat sännänneet karkuun niin nopeasti kuin ehtivät. Heidän peräänsä huusi kuitenkin tuttu ääni. Myrskytassu ja Kuutamotassu olivat kääntyneet ja nähneet Hiekan tuijottavan nauraen heidän peräänsä.
Vieras, aluksi uhkaava kissa oli pahoitellut ja kertonut nimekseen Ronald. Se oli luullut pentujen olevan kotikisuja, ja sattumalta kolli inhosi kaksijalkojen parissa eleleviä lellittyjä kissoja. Erakkokissa Ronald oli Hiekan ja Kuun hyvä ystävä ja majaili heidän luonaan aina välillä.
”Kuulitko?”
”Häh?” Myrskytassu tajusi toisen sanoneen jotakin.
”Kuulitko sinä mitä kysyin?”
”Joo…”
Sillä reissulla Kuu oli ollut yhtä mukava kuin edelliselläkin. He olivat syöneet ladossa viliseviä hiiriä, joita siellä sai metsästää ihan urakalla eivätkä ne koskaan loppuneet.
Myös Hiekka oli ollut mukavampi, mutta kollin todellisen, mukavan ja hauskan luonteen he olivat tavoittaneet vasta kolmannella kerralla.
”Hei katso, tuolla näkyy jo kaksijalkojen pesiä!” Kuutamotassu huomautti vaativalla äänensävyllä. Myrskytassu heräsi ajatuksistaan ja nyökkäsi.
”Kohta ollaan perillä. Juostaanko?”
”Okei.”
He lähtivät rentoa tahtia laukkaamaan kohti etäällä häämöttäviä taloja. Pian he tavoittivat kaksijalkojen lenkkipolun tassujensa alla ja lähtivät seuraamaan sitä.
Kollit hypähtelivät voimakkailla jaloillaan polulla retkottavien juurten ja kantojen yli ja piiskasivat itseään hivenen nopeampaan vauhtiin.
”Katso, ihan kuin olisin nähnyt sen”, Myrskytassu huudahti ja kiristi tahtia entisestään. Pian Kuutamotassukin näki puiden lomitse vilahtelevaa punaista maalistahilseilevää lautaseinää.
He olivat poikenneet polulta ja kääntyivät pois kaksijalkalan suunnasta. Vielä pitäisi ravata aimo tovi ennen perille saapumista.

Kuutamotassu ja Myrskytassu höllensivät vauhtinsa rennoksi hölkäksi ladon pihalla.
Yhtäkkiä mustaturkkinen pysähtyi hämmentyneenä.
”Hei, mikä nyt?” Myrskytassukin pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaempana olevaan veljeensä.
”Haista miltä täällä lemuaa!”
Myrskytassu raotti suutaan ja haistoi ilmaa. Yhtäkkiä hänen suuhunsa hulmahti varsin kuvottava haju: kaksijalat!
Kun paikkaa katsoi tarkemmin, ei se näyttänyt entiseltään. Laudankappaleita lojui siellä täällä, maassa oli syviä multaisia uria. Ilmassa haisi metallinen tuoksahdus.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Kuutamotassu henkäisi retorisen kysymyksensä. Toinen heistä pudisti päätään saamatta sanaa suustaan.
”Mennäänkö kotiin?” Kuutamotassu kysyi epäröiden. Myrkytassu pudisti taas päätään sanattomana.
”Mennään katsomaan ovatko he tuolla”, hän viimein päätti antamatta pelon väristysten näkyä. Kuutamotassu perässään hän lähti varovasti tassuttelemaan kohti latoa, jonka ympäriltä ruoho oli sotkettu jäljillä. Hän ei keskittynyt askeliinsa vaan ympäristöönsä, eikä huomannut sateenkaaren väreissä kiiltelevää nestelätäkköä ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän astui länttiin ja kavahti heti kauemmas nyrpistäen nenäänsä.
”Yäk! Hyi, katso tuota vettä, Kuutamotassu. Se näyttää oudolta.”
Kuutamotassu asteli lätäkön luo ja raotti suutaan laskettuaan päätään lähemmäs vettä.
”Se haiseekin epämääräiselle. Hei mennään pois.”
Myrskytassu ei vastannut vaan lähti määrätietoisesti astelemaan sisaruspuoliensa mahdollisesti entistä majapaikkaa kohti. ”Tule, Kuutamotassu.”
Kaksikko pääsi ladon oven luo. Se oli maassa ladon sisäpuolella. Viimeksi kun he olivat siellä käyneet, se oli riippunut yhden saranan varassa.
Myös sisällä haisi kaksijaloilta, mutta vaikka he kuinka pinnistelivät, lajitovereista ei ollut tietoakaan.
”Hiekka ja Kuu!” Myrskytassu ulvaisi voimakkaalla äänellä saamatta vastausta. ”Hei!”
Vieläkään ei kuulunut äännähdystäkään.
”Tutkitaan ja hutkitaan jos tulee vihollisia”, Myrskytassu sutkautti luullen olevansa hyvinkin hauska. Kuutamotassu lähti hiipimään ladon seinänvierustoja myöten. Hän ei nähnyt ketään.

Kun koko lato, myös heinäparvi, oli käyty enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti läpi, oli kaksikon pakko myöntää olevansa ainoat elolliset paikassa.
”Mennään pois, Myrskytassu”, Kuutamotassu pyysi hiljaisella äänellä. Myrskytassun naama venähti ja lean saattoi miltei nähdä kolahtavan lattiaan. ”Ei nyt! Etsitään heitä ulkoa.” Kolli lähti sipsuttamaan ulos. Kuutamotassu tuli hänen vierelleen ja sanoi: ”Ei auta. Emme tuolta ällöttävältä pahalta hajulta saisi hajujälkeä selville.”
”Pakkohan meidän on ainakin yrittää!” Myrskytassu intti terävämmin kuin oli aiokonut.
”Ei se auta! Mennään kotiin ja kerrotaan vaikka isälle, kyllä hän ymmärtää.”
”Hiirenpapanat! Pakkohan meidän on löytää heidät… eikä isä varmastikaan auta, kieltää vain meitä tapaamasta heitä niin kuin viimeksikin.”
Kuutamotassu hymähti hiljaa. ”Voit olla oikeassa, mutta mennään nyt ja nukutaan niin kauan kuin voidaan.”
”Pah! Se on sitten sinun syysi jos Kuu ja Hiekka kuolee meidän takia, tai siis sinun takiasi.”
”Miten niin kuolee??”
”No jos ne on tuolla ihan henkihieverissä eikä me voida auttaa koska lähdetään pois.”
Kuutamotassu näytti nyrpeältä, muttei antanut myöten. ”Mennään kotiin.”
”No joo joo!” Myrskytassu sihahti. ”Hitsin tyhmä…” hän murahti miltei kuulumattomalla äänellä.
Sisarukset eivät yleensä riidelleet, ja tämäkin sanasota saisi vielä onnellisen lopun… ajan kanssa.
He kulkivat reviiriään kohti hiljaisina, vaivaannuttavan hiljaisuuden ympäröimänä. Yhtäkkiä pöllö huhuili lähellä.
”Pöllö!” Myrskytassu ulvahti. ”Nyt juostaan, ja kovaa!”
Kollit lähtivät laukkaamaan kuin tuli hännän alla, eihän sitä koskaan tiennyt mitä pöllö saattoi tehdä kahdelle pikkuiselle kissalle… Heillä oli vielä tuoreessa muistissa se, kun pöllö vei Kuun ja Hiekan ystävän, josta ei sen koommin kuultu. Olihan siitä jo aikaa, mutta varmuus oli vain hyväksi.
He ylittivät rajamerkit ja uskalsivat hidastaa. Mykkäkoulu jatkui kuitenkin edelleen.

Leirissä oli hiljaista, ja heidän onnistui livahtaa pesäänsä kenenkään huomaamatta. Aamulla olisi rankkaa huonon unen takia, mutta onneksi he nukahtivat äkkiä.

Myrskytassu näki painajaisia. Unessa Kuu ja Hiekka olivat kaksijalkojen saartamina, ja nämä tekivät heille kauheuksia. Hän näki, kuinka ystävät kuolivat ihmisten kynsiin, ja kun hän keskellä yötä heräsi, hän ei enää saanut unta.

Vastaus:

Hieno ensimmäinen tarina Myrskytassulla - ja vieläpä pitkä! Myrskytassu on kyllä ihanan hajamielinen. x3 Ja Myrskyn sekä Kuutamon veljessuhde on kyllä myös ihana! Kuvailua ja vuorosanoja oli mukavassa suhteessa, mutta Myrskytassun tunteista ja ajatuksista olisi kiva lukea enemmän. Silloin hahmo tulee tutummaksi.

'Kaksikko tapasi sisaruspuolensa...' Tuo kohta jäi häiritsemään. Koska muukin tarina on kirjoitettu imperfektissä, olisi tuossa lauseessa voinut käyttää pluskvamperfektiä; 'Kaksikko oli tavannut sisaruspuolensa...' Silloin tulee selväksi, että tapaaminen on tapahtunut aiemmin. Samoin muissa kohdissa, joissa kerrotaan menneestä ajasta.
'"Emme tuolta ällöttävältä pahalta hajulta saisi hajujälkeä selville.”' Tuon kohdan olisi voinut muotoilla vähän selkeämmin.
'...huonon unen takia...' Tuokin kohta kuulostaa korvaani hiukan oudolta, koska kuulostaa siltä kuin puhuttaisiin unista, vaikka tarkoitit ilmeisesti yöunia? Tuon olisi voinut kirjoittaa monikossa: 'huonojen unten takia'
päästä - päässä
"Hei, mikä nyt?" - "Hei, mitä nyt?"

Muutama muukin kirjoitusvirhe löytyi, mutta en viitsi alkaa listata virheitä, jotka todennäköisesti olivat vahinkoja. Muutamia pilkkuja puuttui ja olihan siellä yksi kesken jäänyt lausekin... :'D
Saat tästä tarinasta 23 kp'ta!

- Milu

©2019 Uusi Aamu - suntuubi.com